Tänään aamulla käytiin ajamassa Pätkän kanssa jälki Rajamäellä. Jäljestämisessä onkin ollut melkein kahden viikon tauko, joten oli jo aikakin. Jäljestä tuli tahattomasti melkoisen siksakkinen ja pari melko tiukkaa mutkaakin mahtui mukaan, kun jäljentekijä (eli minä itte :D) ajautui jostain syystä jatkuvasti tielle ja joutui sitten oikaisemaan linjaansa yhä uudelleen. Siksakit ja mutkat eivät kuitenkaan aiheuttaneet Pätkälle minkäänlaisia ongelmia, tyyppi ajoi jäljen hyvin tarkasti ja varmasti. Mutta harmillisesti myös hyvin rauhallisesti. En oikeasti tiedä mitä tuon nyt keväällä ilmenneen rauhallisen jäljestystyksen kanssa oikein teen. Lisäksi nykyään jos Pätkä ajaa vimmalla (johon sen on saanut, kun antaa sen nähdä jäljen teon), se on myös hyvin epätarkka. Mutta kun minä niin kaipaan touhuun sitä Momon vimmaa ja itsevarmuutta. Eipä pikkumies ole tullut äitiinsä oikeastaan missään muussakaan, mutta jos edes tässä... Kun tietäisi edes pitäisikö olla hyväksymättä tuota rauhallisempaa mielentilaa ja yrittää jollain konstilla lisätä sitä vimmaa nyt (jolloin homma ei ole muuten niin nättiä, mutta uskoisin homman lutviutuvan treenien myötä) vai jääkö vain odottamaan, että se sieltä tulee (mikä kyllä hiukan epäilyttää, tosin olihan se oikein kivassa mielentilassa syksyllä, joten miksi sitä ei siihen nytkin saisi..).  

Jäljen lisäksi ajettiin jotain muutakin, nimittäin autoa. Menomatkan ajoi vielä Niko, mutta kun olin hetken pyöritellyt autoa parkkiksella opetellen vaihtamaan vaihteita vauhdissakin, uskaltauduin ajamaan kotiin asti. Wiihii, nyt ollaan vihdoin päästy isoimman kynnyksen yli ja ajettu muuallakin kuin kotipihalla tai parkkiksella. Aika hieno tunne näin melkein 15 vuoden tauon jälkeen (vaikka taisinkin traumatisoida kyytiläiset ja vähän itsenikin, sen verran kovasti kädet tärisivät kotipihaan päästessäni..)!

Iltapäivällä saapui Annu kera Tonnin&Millin. Tällä kertaa Pätkä ei saanut kavereita, vaan tarkoituksena oli puuhastella. Ihan hyvä niin, kun viime aikoina on ollut niin paljon muuta mielessä, etten vain ole saanut aikaiseksi tehdä mitään järkevää koirien kanssa. Pätkä pääsi ekaksi hommiin. Oltiin ennen Annun tuloa otettu sisällä noutoja, jotka itsessään menivät ihan jees, mutta muutoin hommasta jäi hiukan karvas maku. Palkatessani lopussa Pätkää narupallolla, se osui innoissaan käteeni, jolloin suustani pääsi spontaani kirosanojen tulva. Mitä tekee Pätkä? Pissaa alleen matolle. Toki pallosta irroitamatta... Hiukkasen mietitytti siis, miten leikki tuollaisen reaktion jälkeen sujuu, mutta pikkumies leikki patukalla kuitenkin ihan jees (tosin edessä ei halunnut olla yhtään, vaan pyöri väkkäränä ympyrää, mutta toisaalta taas vasten hyppiminen pysyi kurissa), narupallolla vastustaminen oli vaisumpaa. Muutoin vaan säädettiin kaikkea turhaa (ja Pätkä näytti osaavansa noutaa myös muovista Millin noutokapulaa, kun ensin ymmärsi, että kyse ei ole lelusta vaan noutokapulasta) ilman ajatuksen häivää. Momo sai lähinnä noutoleikkejä hypyillä ja ilman. Taralle ruutua merkin kautta. Kovin vaisua, joten Tara saikin vain haukkua nameja Annulta ja minulta :D. Oikeasti pitäisi varmaan kohta ryhdistäytyä näiden treenien kanssa, jos meinaa kesän aikana saada jotain tulostakin aikaiseksi...

Annun ja tyttöjen tekemistä yritin epätoivoisesti kuvata, mutta edes putken vaihtaminen Nikon putkeen ei näyttänyt auttavan kuvien laatuun - suttuisia ja palaneita kuvia ihan järjestään. Milli leiskautteli hienoja hyppyjä, mutta siitä ainosta melkein sututtomasta kuvasta puuttui sitten häntä. Plääh.

Seuraavaksi otettiin esineitä. Momolle yksi helppo lähellä keskellä, jonka näytti ihan kuin vahingossa löytävän. Seuraavaksi kokeilin Annun viemää esinettä (Momon nähden vietyä siis), mikä olikin oikein kiva. Nyt tyyppi ainakin näytti käyttävän ihan oikeasti nenäänsä. Pätkis sai oman pikkuruudun omalla tavallamme - ja oikein mallikkaasti Pätkä omansa löysi ja toi.  

Noin muutoin hiukan epäilyttää, josko Päkällä olisi taas joku überherkkiskausi. Ihan kuin aamuinen ei olisi ollut ihan riittävän nynnyä, näytti Pätkä päivän päätteeksi jotain vielä parempaa. Istuskeltiin sisällä, kun Annu käväisi päästämässä Tonnin&Millin pihalle jolkottelemaan. Tytöt tietysti riemastuivat nähdessään ikkunasta "tunkeilijat" ja ryhtyivät mekkaloimaan samalla kun Annu tuli takaisin sisälle. Pikku Päkälle moinen oli aivan liikaa - pikkuinen lirautti taas vähän alleen ja kurkisteli sitten keittiön oviaukosta Annun taakse eteiseen, odottaen ilmeisesti ilmestyskirjan pedon saapumista... Onhan se pikkaisen nynnerö aina, mutta ihan tämänpäiväiselle tasolle se ei ole vielä päässyt... Tällaisina hetkinä kyllä salaa toivoisin tuohon supersuloiseen pikkumieheen edes ripauksen äitiään :D.  Mutta ehkä se tuosta kasvaa vielä isoksi vahvaksi mieheksi, toivotaan ainakin...