Viime viikolla sattui hauska tapaus. Olin koko viikon tehnyt tosi pitkää päivää. Lähtenyt aamuviideltä ja tullut vasta iltakasilta tai ysiltä. Koirat olivat siis Nikon varassa aktivaation ja muun suhteen. Ja kun Niko on ollut melkoisen kipeänä, eivät tyypit tainneet kamalasti itsenäisen ulkoilun lisäksi saada. Pyrin sitten aina kotiintullessani jaksaa edes ihan pikkaisen naksuttamaan Pätkälle, ettei kerää liikaa riiviöenergiaa (nyt ollaan otettu repertuaariin myös peruuttaminen ja metallikapula). Tuo pieni päivittäinen puuhastelu ei tainnut kuitenkaan ihan riittää meidän pikkuherralle. Meinasi nimittäin käydä vähäsen ohrasesti erään naksuttelusession jälkeen.

Pätkä oli sitä mieltä, että "ei tämä tässä vielä voinut olla!". Ja yritti sitten saada mamman leikkimään repimällä vähän hupparinhelmasta (joka siis periaatteessa ihan sallittua meillä). Eikä  mitenkään hellävaraisesti. Itseasiassa hirvittävän vaativasti. Ja tosissaan. Eikä se ihan heti uskonut kovempiakaan kieltoja (tässä vaiheessa muistui mieleen se, miten Pätkän pentuaikoina pohdiskelin sitä, uskaltaako sen antaa roikkua vaatteissa niin kuin tyttöjen, kun se oli otti homman välillä pelottavan tosissaan..). Lopulta sain käsiini ensimmäisen eteen tulleen pehmolelun ja tungin sen Pätkälle vaihtariksi. Hetken väännettiin siitä käykö tällainen vaihtari, mutta sen väännön sentään minä voitin. Ja sitten Pätkä repi leluaan ja tunki sitä taisteltavaksi hirveällä vimmalla. Eikä ottanut kuuleviin korviin vienoja toiveita homman lopettamisesta.

Olin jo melkoisen hätää kärsimässä (miten kiltistä nynneröpojasta yhtäkkiä kuoriutui moinen peto! tai no, onhan tuo alusta asti väläytellyt tuota puoltaan, mutta ei sitä oikein ole ottanut tosissaan, etenkään viime aikojen nynneröintien valossa...), kunnes Momo (joka on koko ajan pyörinyt siinä vieressä) puuttuu peliin. Se häviää hetkeksi jonnekin ja tulee pian takaisin "tutin" kanssa (=pinkki possu, jonka Pätkä useimmiten nappaa suuhunsa kun innostuu jostain, esim ennen ulos lähtöä tai kun nousen aamulla ylös tai tai...no melkein missä tahansa tilanteessa :D), tipauttaa sen siihen meidän jalkoihin ja siirtyy joitakin metrejä taaemmaksi tarkkailemaan tilannetta. Pikainen vaihtari ja vielä hetki sitten toimimaton huomioimattomuus tehoaa! Pätkä jättää minut rauhaan ja lähtee viilettämään possu suussa kunniakierroksia kämppää ympäri. Ja sitten on rauha maassa. Luultavasti tuo oli ihan vaan sattumaa, mutta kovin  tarkoituksellisen näköistä toimintaa se Momon taholta kuitenkin oli :D.

Nyt jäämme pohtimaan sitä, annetaanko Pätkän enää roikkua vaatteissa vai saako tästä lähin leikkiä vain leluilla. Pätkän herkkiskausi tuntuu jääneen taka-alalle noin muutoinkin. Momo ainakin on alkanut enenevässä määrin laittamaan poikaansa ruotuun. Noiden leikit on välillä melkoisen rajun näköisiä. Momo runttaa kuritonta poikaansa tantereeseen, eikä Pätkä anna tuumaakaan periksi. Välillä ne seisovat takajaloillaan toisiinsa nojaten ja ärjyvät kuin leijonat. Taran ja Momon välillä en ole ikinä sallinut kovin rajuja leikkejä, mutta nyt kun Pätkä on isompi (eikä siis mene rikki niin helposti ;) olen sallinut noiden leikkiä niin rajusti kuin tahtovat. Etenkin nyt ihan viime aikoina, kun nuo ovat selkeästi tasavahvoja (eikä näytä missään vaiheessa siltä, että Pätkä olisi hätää kärsimässä tai kiusattuna), en ole enää sitä vähääkään käskenyt Momon ottaa iisimmin. Jos me muut pönkitetään herran itsetuntoa, niin täytyyhän jonkun tipauttaa se maanpinnallekin välillä :D. 

Lauantaina Pätkä pääsi pitkästä aikaa kaupunkireissulle mukaan. Käväistiin Klaukkalan Mustissa&Mirrissä hakemassa vihdoin se talvimantteli. Tai tarkoituksena oli hakea vain se. Lopulta mukaan tarttui myös metallikapula (olen jo ties kuinka kauan etsinyt mattapintaista nykystantardien mukaista kevyempää kapulaa, sillä tuo meidän oma on ihan järkyttävän painava), kolme vinkupehmopalloa (jotka jouduin ottamaan melkein heti pois, kun Momo oli vähäsen liian onnellinen tuliaisistaan..) ja musta heijastinliivi minulle (tätäkin on metsästetty koko syksy ja talvi!). Toivottavasti tuo mantteli säilyy oikean kokoisena, seuraava koko olisi ollut aivan liian iso pituussuunnassakin ja tuossa on ainakin massan puolesta kasvunvaraa ihan reippaasti. Samalla tuli punnittua Pätkä noin 27 kiloiseksi. Viikko sitten suoritetun kotikutoisen mittauksen mukaan tuo olisi noin  59 cm korkea. Voisi hyvin jäädä noihin mittoihin :).

Eilen kasasin taas agiesteet pihaan. Takaakiertoa (pirun hankalaa ilman sitä siivekettä - kyllä me noinkin jotenkin saatiin homma sujumaan, mutta päivällä uusintatreenin yhteydessä helpotin hommaa kasaamalla kynnysmatosta siivekkeen), valssausta, putkea ja muutaman esteen sarjoja. Nyt homma oli kivaa alusta lähtien, eikä Pätkä ollut moksiskaan kolauksista tai omista sähellyksistäni. Ja se on välillä jo oikein nopsa <3. Momolla on kertynyt viikon aikana hiukan liikaa energiaa (mikä näkyi jo aiemmin kiihkoiluna uusien vinkupallojen kanssa) ja meno oli sitten sen mukaista... Putkeen (joka on melkoisen heppoinen) meni sen verran vauhdikkaasti, että kerran jäi ihan kunnolla sumppuun sinne - ei päässyt liikkumaan eteen eikä taakse. Meni jonkin aikaa kun sain pelastettua tyypin ansastaan, mutta Momo ei tainnut edes huomata ahdinkoaan (luultavasti suti paikallaan ja ihmetteli, miksei tule ulkoilmaan vieläkään :D), vaan lähti lapasesta putkeen samantien kun olin saanut sen sieltä ulos. Hassu tyyppi :D.

Tara ei tälläkään kertaa päässyt puuhailemaan. Lauantaiaamuna vielä naksuteltiin normisti metallinoutoa ja merkkiä (molempien ilme on naksuttelemalla parantunut ihan huimasti!) ja sössitiin kaukot (taidan oikeasti luovuttaa ja antaa sen vain lösähtää tuon maahanmenon, liikkumisesta huolimatta...), mutta päivällä tuo alkoi ontumaan toista takajalkaansa. Huomasin sen jossain vaiheessa päivällä liukastuneen tuossa pihalla, joten voi johtua siitä tai sitten syynä ovat nämä lauhat keli (Tarahan alkaa usein kipuilemaan juuri kylmänkosteilla ilmoilla). Jokatapauksessa Tara joutui kipulääkekuurille ja ehdottomaan lepoon. Hiukan kuitenkin naksutellaan lohdutukseksi sillä aikaa, kun Pätkä&Momo riekkuvat pihalla. Oli vielä tänään aamulla töihin lähtiessäni kolmijalkainen, joten tästä ei sitten ihan nopsaan selvittykkään :(.

Eilen ehdittiin Momon kanssa tekemään jotain, josta molemmat tykätään, mutta ei olla päästy moneen kuukauteen tekemään - eli juoksemaan. Itse olen jo pitkään kaivannut pään nollausta juoksulenkillä ja kun olen nyt hetken ollut kunnossa (kopkop) ja Momo niin täynnä energiaa, että ihan kihisee, ei oikeastaan auttanut muu kuin lähteä lumisateeseen kokeilemaan miltä se tuntuu pitkän tauon jälkeen. Momo "pikkaisen" riehaantui saatuaan valjaat päälle, joten oli sekin tainnut kaivata kunnon revittelyä :D. Käveltiin ensin tästä kävelytien alkuun (olisiko sitten puoltoista kilsaa). Aika tuskallinen matka, kun tienpiennar on pienentynyt vielä entisestään ja välillä oli niin ahdasta, että oli pakko hypätä järkyttävän syvään kinokseen - mutta oli tuo sen arvoista, kun vihdoin päästiin kävelytien alkuun ja juoksemaan. Juostiin Rajamäen urheilukentän laitaan ja käännyttiin sieltä takaisin samaan paikkaan mistä lähdettiin (johon tilasin matkalta kyydin kotiin ;) - noin kuuden kilsan juoksulenkki siis, kävelyosuuksin hieman pidempi. Molempien kunto on kyllä selkeästi rapistunut tässä kuukausien tauon aikana - vaikka matka ei tuon pidempi ollut, oltiin molemmat melkoisen puhki perille päästyämme. Aikaakin reissuun meni kolmisen varttia.

Ai niin. Nyt pitäisi alkaa opettelemaan sanomaan brienpaimenkoira eikä briard jonkun kysyessä mitä nuo hippitukat ovat. Useampaan kertaan on tullut naurettua muiden rotujen joutuessa suomennushysterian vallassa olevan Kennelliiton hampaisiin, mutta kun osuu omalle kohdalle, niin ei enää hirveästi naurata. Kaippa tuo nimi nyt kertoo, että paimenesta on kyse, mutta eipä se muuta sitten annakkaan. Mutta ei auta kun makustella ja tottua tuohon sanahirviöön. Uh.