Tiistaina ehdin tekemään Pätkälle jälleen jäljen. Nyt köpöteltiin golffille asti vaihtelun vuoksi ja hyvien suunnitelmien vastaisesti. En vain keksinyt yhtään paikkaa niin lähellä, että Pätkä olisi voinut odotella kotona ja ehtisin noutaa tyypin ennenkuin joku olisi jäljen sotkenut. Eli tuttuun tapaan jäljenteko sujui kiljuvaa pentua kuunnellessa... Mutta noin muutoin meni oikein hyvin. Kyllähän se edelleen meni lujaa, mutta nyt ehti kuitenkin syömään jokaikisen nappulan ilman armotonta jarruttelua ja meni tosi nätisti jäljen imussa koko melko pitkän jäljen. Eikä kertaakaan pyörinyt tai nostellut päätään. Jotain kivaa siis. Muutoin viikko on kulunut pääosin muuttoa valmistellessa.

Pätkän ja tyttöjen lelut pakattiin jo maanantaina laatikoihin odottamaan siirtoa uuteen kotiin. Se taisi olla virhe, sillä pitkän aikaa kaiken kielletyn rauhaan jättänyt pikku termiitti alkoi välittömästi maistella kaikenlaista sopimatonta. Tai ainakin siihen asti, kunnes sattumalta löysi aikoinaan lempilelultaan amputoimansa pään (jonka olin korjannut talteen koriin ja unohtanut sinne). Oli kyllä aika hauskan näköinen; ensin nenä alkoi korin lähellä käymään hurjaa tuhinaa, ihan näki, kun lamppu syttyi pikkuisessa päässä "täällä on jossain leluja!!".  Hajun paikallistamisen jälkeen reipas kiipeäminen tuolille ja lelun nappaaminen korista (harmillisesti en ehtinyt puhelimeni kanssa kuin ihan loppuun). Tämän innostamana piilottelin lelua enemmänkin, mutta selkeästi pentua reippaasti aliarvioiden...: 

 

Ei pitäisi sallia moisia, kun tuon jälkeen tyyppi nousi useampaan kertaan myös pyödälle, jos siellä sattui olemaan jotain mitä se halusi ja tämän jälkeen keksi, että partsillahan vasta kaikkea kivaa onkin (tyhjät pullot ja tölkit ovat saaneet kyytiä). Mutta kun se on omatoimisuudessaan niin kovin suloinen, niin ei vaan kykene olemaan ilonpilaaja ja kieltää...

Eilen olisi ollut muuttopäivä, ellei Niko olisi ollut töissä. Eilen aloin myös vihdoin ihan kunnolla odottamaan muuttoa (siihen asti odotukseen sekoittui aimo annos muutospaniikkia, enkä oikein osannut odottaa tulevaa). Saatiin nimittäin töiden jälkeen (eli ruuhka-aikaan) tehdyllä pikalenkillä niin hyvä muistutus lähiöelämän kurjuudesta, että viimeinenkin haikeuden ripe katosi taivaan tuuliin. Ensin vastaan tuli juokseva parivaljakko, jonka karvainen osapuoli päätti yhtäkkiä singota tien toiselta puolelta meidän eteen, omistajan keskittyessä ihmettelemään, että miten nyt näin. Muutama prrkele meni Taran rauhoittamiseksi, Pätkä ei huomannut mitään, kun keskittyi niin kovin remmissä roikkumiseen ja Momo taasen pomppi hönönä varsanloikkia tietämättä varmaan itsekään miksi... Päästiin pari metriä eteenpäin, kun vastaan tuli kaksi pikkutyttöä, joista toisella oli talutettavanaan riiseni, joka yhtään liioittelematta taisi ulottua tyttöä olkapäähän. Kun tytöt bongasivat meidät, tämä samainen tyttö raahasi riisenin pusikkoon toisen huutaessa perään että "älä sitten missään nimessä ota sitä pannasta kiinni". Hetken harkinnan jälkeen päätin, etten uskalla ohittaa parivaljakkoa ja peräydyttiin suosiolla lähimmän kerrostalon pihamaalle odottamaan, että menevät ohi. Siinä sitten kurkittiin välillä varovasti nurkan takaa josko uskallettaisiin jatkaa matkaa. Selvittiin sentään vammoitta...

Lohdutuspalkintona koirapuisto oli vapaana, joten tyypit saivat hetken verran kirmata ilman remmejä. Ihanasti homma on mennyt ihan itsekseen siihen, että kun Momo&Pätkä riekkuvat ja juoksevat kilpaa minkä kintuistaan pääsevät, Tara haistelee rauhassa omiaan hurjastelijoista piittaamatta. Tai jos se innostuukin leikeistä, ei se mene siihen leikkijöistä kuumuvaan komentelevaan "väyväy-tilaan" mitä pelkäsin - en olisi kyllä ikinä uskonut, että Tara antaisi muiden leikkiä noin rauhassa ilman, että sen edes välttämättä tekee mieli osallistua touhuun! Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä parin minuutin riekkumisen jälkeen puistoa kohti suuntaa mies jonkun pystykorvan kanssa. Ei muuta kuin porukka kokoon ja portista ulos. Valitettavasti ei vaan päästä portilta pidemmälle, kun tämä älynkukkanen päästää koiransa siihen meidän keskelle. Porukka pysyy kuitenkin kuosissa ja päästään ilman kähinöitä jatkamaan matkaamme hurjan räkytyksen säestämänä (koirahan oli tietenkin pakko päästää jahtaamaan meitä aidan vierellä, eikä ainakaan kieltää missään nimessä...). Tara sanoo pari kertaa vuh ja purkaa prrrkeleen jälkeen angstinsa remmissä roikkumalla. Kun Pätkäkin roikkuu omassaan ja Momo pomppii ees taas ihan innoissaan, on käsissä aika kiva kaaos.  Joka pitää kasata takaisin hanskaan samantien, kun vastaan tulee uusi ohitettava. Ohi päästään hienosti, mutta siinä vaiheessa, kun mies päästää koiransa ryntäämään ohituksen jälkeen vauhdilla meihin kiinni (tämä on yksi hyvin yleinen lähiöohitettavan alalaji; ohittavat ensin normaalisti ja usein vielä kohtuu hallitustikin, mutta heti ohituksen jälkeen päästävät koiransa yllättämään ohitettavat takaapäin), ei enää auta se, etteivät omat reagoi asiaan mitenkään, eikä edes "enää paripäivää" mantran hokeminen, vaan mies saa kuulla pari valittua sanaa ihan vain siitä syystä, että onnistui säikyttämään. Uh, kyllä sitä luulisi arvostavan omaa rauhaa, vaikkä elämä joiltain muilta osin muuttuukin hankalammaksi.  

Kaikesta huolimatta jotkut asiat muutossa aiheuttavat haikeutta. Yksi näistä on ehdottomasti treenikavereiden jääminen tänne. Ja treenikavereista puheenollen - tällä viikolla onnistuttiin jälleen kerran missaamaan briarditreenit. Tarkoituksena oli mennä, mutta koska olin menossa aivan väärään aikaan ja asia valkeni vasta, kun treenit ehtivät olla ja mennä, ne jäivät taas. Harmittaa aika paljon, koska ei ole mitään hajua koska seuraava mahdollisuus hippitukkatreenaamiseen tulee vastaan. Kyllä sen itseni tuntien jo tässä vaiheessa arvaa, ettei niin kaukaa tule kovinkaan usein lähdettyä - ainakaan näin pimeänä ja liukkaana aikana. Plääh. Olisi ollut kiva nähdä kaikki ennen muuttoa.

Nooh, onneksi sentään päästiin tänään illalla tekemään hyvästelytreenit Maikun+Ossin kanssa tuohon Kilon koulun kentälle. Pätkälle ensin jälki. Nurtsilla oli hurjasti lehtiä päällä ja ennen ajamista vähän pelkäsin miten ne vaikuttavat jäljestämiseen, kun nappulat hävisivät sinne lehtien alle. Mutta ei mitään ongelmaa. Pätkä teki taas tosi hyvän jäljen. Meni hienosti imussa eikä turhaa ryysimistä tai minkäänlaista hapuilua ollut. En tiedä mitä muuta pentutapaamisen jälkeen on oikein tapahtunut sellaista, mikä saa jäljen sujumaan, kuin se, että olen oikein kunnolla keskittynyt siihen, että askeleet eivät pääse olemaan liian peräkkäin/lähekkäin. Ehkä se sitten riitti. Toivotaan ainakin näin :). Pätkä sai lisäksi vähän perusasentoja ja eteentulemisia, muuten vain pelleiltiin. Ossinkin kanssa pikkumies ehti leikkiä. Iso berniherra ei pelottanut edes aluksi, vaan Pätkä oli samantien valmis leikkiin. Ehkä se muisti vielä ensimmäisen mukavan kotiutumisen jälkeisen koirakontaktinsa.

Tara sai tällä kertaa tosi vähäsen, pari merkkiä (eka vähän hapuileva pysähtymisen suhteen, toka erinomainen) ja yksi ruutuun lähetys merkin jälkeen. Ihan super! Tarkoitus oli ottaa uusi kiekka Taralle Momon jälkeen, mutta yllättäen tuli niin pimeä, ettei kentällä olisi enää nähnyt mitään. Momo sai taas sähellyssetin, eli seuraamista, noutoa, istumista, luoksetuloa ja eteenmeno. Kaikki oikein siistiä! Tosin hallinta on siinä hilkulla, kun Momolla on "hiukan" kertynyt ylimääräistä energiaa  viime viikkojen aikana. Oli kyllä tosi kiva nähdä Maikkua+Ossia pitkästä aikaa ja samalla haikeaa&ankeaa, kun ajattelee, ettei enää voi lähteä tuosta noin vaan treenaamaan yhdessä ja tulemaan hyvälle tuulelle katselemalla Ossin ja Empun bernienergiaa pursuilevaa tekemistä. Plääh siis taas...  

Mutta ajoittain iskevästä haikeudesta huolimatta, huomenna se on edessä - muutto. Ei sitä osaa oikeasti vieläkään kunnolla hahmottaa. Että ihan oikeasti muuttaa Korpi - nimiseen kylään. Kauaksi siskosta perheineen, treenikavereista ja kavereista, kaupoista, ravintoloista, kahviloista, leffateattereista ja kaikesta muusta nyt ihan elintärkeältä tuntuvasta (tässä vaiheessa ajatusketjua alkaa aina ilmetä pienimuotoista hyperventilointia :D). Mutta ihminen on sopeutuvainen, joten eiköhän sitä pärjää. Se nyt ainakin on melkoisen varmaa, että lauman karvaiset jäsenet tulevat tykkäämään muutoksesta. Tai no, meidän city -koira Tara on ehkä pieni kysymysmerkki, se kun on kovin mukavuudenhaluinen, eikä se yhtään tykkää maalaiseloon kuuluvista öttiäisistä ;D.