Ollaan tyttöjen kanssa elelty viime viikko matkalaukusta vähän siellä sun täällä.

Viime torstaina matkattiin junalla kohti Poria (tenttikirjoja metsästämään/kopioimaan, kun en täältä löytänyt kirjoja kuin 2 päivän pikalainalla). Onneksi junanvaihto Tampereella tapahtui sentään samalta laiturilta mihin tultiinkin, muuten olisi hymy hyytynyt kantamusten kanssa.

Tara oli jostain syystä koko matkan Helsingistä Tampereelle ihan totaalisen paniikissa. Mitään muuta syytä en tottuneen junamatkustajan paniikille keksi kuin pahentuneen paukkuarkuuden. Tuo pätkä taittui pendoliinolla, jonka vauhti on ilmeisesti sen verran kova, että junien ohittaessa toisiaan ikkunat paukkuvat normaalia kovempaa. Ja ehkä tuosta junasta muutenkin kuuluu enemmän ääniä. En tiedä, mutta Tara läähätti, kuolasi ja sen hengitys kulki tuhatta ja sataa, aivan kuin pentuaikoina autokyydissä. Ainoa paikka missä oli hyvä, oli pää mamman sylissä (no, paras olisi ollut kokonaan sylissä, mutta siihen en taipunut). Reppana :(. Tampereelta Poriin matka jatkui vanhanmallisella taajamajunalla ja tuolla Tara oli taas kuin kotonaan (eikä kotimatkan intercity2 junakaan aiheuttanut minkäänlaista outoa käytöstä) - nukkui reporankana koko matkan.

Tara on viimeksi käynyt Porissa alle kolmivuotiaana, Momo ei kertaakaan. Tara kuitenkin muisti paikan kirkkaasti ja kiskoi koko matkan asemalta vanhemmilleni. Löysipä ihan itse oikean talon ja ovenkin - ihmeellinen muisti :). Tara olikin tuolla kuin kotonaan siinä missä Momo kunnostautui vahtimalla tomerasti naapurien liikkeet ja postin luukusta tipahtamiset (mitä ei kotona tee).

Perjantaina suunnattiin Kirjurinluotoon ulkoilemaan, tarkoituksena oli kierrellä 3,4 kilsan pituiseksi merkitty lenkki rauhalliseen tahtiin ympäri - tytöt vapaana kirmaten. Ihan hyvin suunnitelma toteutuikin siihen asti, kunnes Momo lähti pellontapaisella variksen perään ja jätti korvansa mammalle. Pitkään aikaan Momo ei ole mennyt korvattomaksi lintujen vuoksi - olen jopa pystynyt palkkaamaan Momoa lintujen jahtaamisella, koska sen on saanut käskyllä keskeyttämään jahdin. Se siitä luottamuksesta sitten :D. No, hermohan siinä meni ja Momo kulki loppulenkin tiukasti remmissä Taran saadessa temmeltää nenän edessä vapaudessa. Jotta Momo saisi kuitenkin purkaa loputkin kuplivasta energiastaan, heitettiin lenkin jälkeen Tara kotiin ja lähdettiin Momon kanssa uudelleen lenkille. Nyt juosten. Pakkasta oli sen verran paljon, että juostiin vain yhden kerran sama lenkki ympäri. 

Seuraavana aamuna juostiin sitten molempien tyttöjen kanssa tuo sama lenkki kahteen ja puoleen kertaan ympäri. Tara sai olla vapaana koko matkan Momon toimiessa normaaliin tapaan vetojuhtana. Tuollaista reittiä kyllä arvostaisi täällä kotonakin. Ulkoilijoita, sellaisia keski-ikäisiä sauva/muuten vain kävelijöitä, koiranulkoiluttajia ei niinkään, oli paljon (lähdettiin seitsemän aikaan aamulla, jolloin täällä Espoossa saa yleensä olla melko lailla omissa oloissaan - porilaiset ovat kuitenkin selvästi innokkaampia ulkoilijoita kuin täällä asuvat :), mutta muuten oli ihanan rauhallista ja nättiä lenkkimaastoa. Kyllä passasi juosta taas pitkähkön tauon jälkeen :).

Illalla lähdettiin sankassa lumipyryssä kohti Rymättylää, jossa tytöt saivat illan ja seuraavan päivän peuhata sydämensä kyllyydestä (ja Momo säikäytti illalla meinaten lähteä tuolla ekaa kertaa ikinä jonkin öttiäisen jälkien perään - onneksi korvat olivat tällä kertaa päässä, hieman ehti silti säikäyttää ajatus Momon katoamisesta pilkkopimeään metsään). Sen ajan mitä oltiin sisällä, Momokaan ei onneksi jaksanut enää vahtia niin tomerasti kuin edellisinä päivinä. Muuta häiriötä kyllä saatiin sitten senkin edestä aikaiseksi - kun Rymättylään saavuttuamme koko paikka oli lähes koskemattoman lumivaipan peittämä, meidän vierailun jälkeen tontti näytti siltä, kuin siellä olisi viettänyt useampipäinen hunnilauma. Noh, ainakin tytöillä oli hauskaa...

Sunnuntaipäivän päätteeksi ennen kotimatkaa käytiin vielä tervehtimässä isän puoleisia isovanhempiani Turussa, jossa molemmat tytöt osasivat käyttäytyä oikein hienosti ja rauhallisesti, vaikkeivät tuollaisissa tilanteissa oikein ole aiemmin olleetkaan. Hieno käytös jatkui vielä kotimatkallakin. Junamatka taittui koiria tupaten täyteen ängetyssä pikkuriikkisessä vaununpuolikkaassa, mutta tytöt jättivät stressaamisen mammalle ja vetivät koko matkan sikeitä. Edes Tara ei viitsinyt nostaa päätänsä huolimatta sinnikäästi muutaman sentin päähän tuppautuvasta huskyn näköisestä otuksesta.  

Yhden yön ehdittiin viettää omassa sängyssä ja lenkkeillä aamulla omissa maastoissa, mutta aamulenkin jälkeen pakattiin matkalaukku jälleen ja suunnattiin Vantaalle (strategisesti Stockan lähistölle keskiviikkona alkaneita hulluja päiviä varten - sen verran paljon tuli törsättyä, että tiedä sitten kannattiko ;D). Vantaalla jatkettiin juoksuharrastusta, kun jotenkin se tuntuu vieraassa paikassa helpommalta tavalta tutustua uusiin lenkkimaastoihin. Matkoista ei ole mitään hajua, mutta jotakuinkin tunnin verran juostiin sekä tiistaina että keskiviikkona. Torstaina palailtiin puolen päivän aikoihin kotiin (shoppailujen jälkeen ;) ja oikeastaan vain lepäiltiin. Tai no, tytöt lepäilivät - oma päivä meni siivotessa (se pirun kura!) ja tenttiin päntätessä.

Tänään olisi ihan kamalasti laiskottanut ja olisin oikein mielelläni voinut viettää päivän vain sohvalla maaten eu-vero-oikeuden kirjaan paneutuen (njoo, tylsää se on, vaikka kuinka yrittää itseään motivoida ajattelemaan toisin ;D), mutta kun aurinko näytti pilkistävän niin houkuttelevasti verhojen takaa, päätin sittenkin reipastua ja lähteä juoksemaan. Oltiinkin sitten oikein reippaita ja juostiin yli tunnin lenkki (takametsä-tali-munkkivuori-siirtomaapuutarhat-talin huipulla ristiinrastiin-takametsään). Pohja oli etenkin talissa välillä todella huonossa kunnossa - sellaista jääsohjoa ja ilma oli niiiin paljon huonompi kuin Vantaalla. Miten täällä voikin olla näin pölyistä! Vaikka Tara ei oikein keskiviikkona olisi enää halunnut juosta, niin nyt oli toinen ääni kellossa - tyyppi veti koko matkan kenguruloikkia meidän edellä, härnäten välillä vetojuhtana juoksevaa Momoakin. Tara ei vain selkeästikään tykkää juosta hihnassa ja Vantaalla mahdollisuus vapaana kirmaamiseen oli vain satunnaista, kun reitit menivät pääosin tiiviiden asuntoalueiden läpi. Muutenkin kyllä täytyy tämän suhteen antaa pisteet Espoolle - lenkkimaastot ovat aivan erinomaiset verrattuna siihen, mitä ne esimerkiksi tuolla osassa Vantaata olivat. Jos oma ja Taran juokseminen oli kevyttä, niin eipä Momokaan ollut lenkistä moksiskaan - tytöt vetivät takametsässä heti vapaaksi päästyään ihan kunnon hepulisessiot :D.   

Momon suhteen tuli taas tehtyä huomioita. Talin huipulla meidän nenän edestä lähti fasaani juoksemaan hurjaa vauhtia pakoon. Momo innostui tietenkin aika kovasti asiasta, mutta "eteenpäin" karjaisulla ei lähtenytkään sinkoilemaan fasaanin perään, vaan keskitti kaiken jahtausenergiansa hommaansa, eli eteenpäin kiskomiseen. Sama reaktio siis kuin jokin aika sitten hiihtäjien suhteen. On se hassu tyyppi tuo Momo :).