Elämä ilman Momoa on mennyt omalla painollaan. Välillä ihan hurjasti ikävöiden (Momon puuttuminen tuntuu aina niin kovin konkreettiselta, niin hyvässä kuin pahassakin) ja välillä ihan rehellisesti nauttien helposta Momottomasta elämästä (muistilappu itselle: jos yksi koira tuntuu näin helpolta ja vaivattoman mukavalta, niin turha edes haaveilla kolmannesta ;D). Huoli Momosta laimeni aika pian - kuulumisten perusteella Momo porskutti seikkailullaan ihan reippaana omana itsenään. Ei ollenkaan vieraskoreillut tällä kertaa :D. Oli kuulemma heti ensitreffeillä (tiistaina 21.4.) lämmennyt uudelle poikakaverilleenkin ja nuoripari oli hoitanut lähemmän tutustumisen keskenään, ihan ilman puuttumisia ihmisten taholta (vaikka sitten lopussa Momo ei enää niin suopea ollutkaan). Keskiviikkona saadut progearvot kertoivat kuitenkin, ettei aika ollut lähellekään oikeaa (ja minä kun olin varma, että Momo olisi siveydensipulina ja hyvin kasvatettuna tyttönä edes esittänyt vaikeasti tavoiteltavaa ;D). Eivätkä arvot olleet kohonneet vielä perjantaiksi (lauantaina oli alkuperäisen suunnitelman mukaan kai tarkoitus suunnata takaisin), joten Momon reissu venyy nyt hiukan aiottua pidemmäksi. Näillä näkymin Momo palaa kotiin vasta torstaina aamusta.   

Täällä kotimaan kamaralla olen pystynyt taas pitkästä aikaa keskittymään täysin Taraan. Normilenkeillä keppileikit ovat olleet must ihan jokakerta ja ihan huomaamatta leikin yhteydessä seuraamisen paikkakin on alkanut parantua ja pysäytykset ovat saaneet oikean tehokuurin. Muutoin Tara on taantunut ihan pennun asteelle, testailee rajojaan, pomppuloikkii ja komentelee keppiensä kanssa. Ihana <3. Oli sillä ainakin alussa vähäsen ikävä Momoa kuitenkin - aina lenkiltä kotiin palatessamme se juoksi joka huoneen läpi, ihan kuin tarkistaakseen olisiko Momo tullut jo takaisin. Ja ulkona piti merkkailla taas mahdollisimman korkeille paikoille (niinkuin viimeksikin kun Momo oli pois, muutoin tuota ei harrasteta) ja kuopia tarmokkaasti aina tarpeiden tekemisen jälkeen...

Yleisesti sitä on tullut vain ihmeteltyä ja ihasteltua Taran helppoutta. Sen on-off nappula on niin äärettömän selkeä. Tarahan on perusluonteeltaan melko rauhallinen, lenkeillä jolkottelee rauhalliseen tahtiin eikä hötkyile juuri mistään (paitsi terävänä reagoi asioihin aika voimakkaasti, mutta noin yleisesti se vaikuttaa rauhalliselta). Mutta heti jos otan esimerkiksi kepin käteeni, Tara menee samantien riekkumoodiin ja on ihan täynnä tulta ja tappuraa (totisuus näkyy esim siinä, että jossain vaiheessa se alkaa tarjoamaan keppiään vähän liiankin intensiivisesti "otaotaota, tai ota ja itke.." ja pitämään kepistä vieläkin tiukemmin kiinni eikä meinaa haluta luovuttaa sitä ollenkaan - silmiin tulee sellainen "tämä on mun, v***u en kyllä anna", tuossa vaiheessa tekemiseen tulee vielä annos ekstrapotkua <3, mutta pariin otteeseen meille on tullut ihan "riitaa" siitä, kuka käskee), mutta sitten kun päätän lopettaa leikit, Tara palaa omaan rauhalliseen ja hötkyilemättömään tilaansa. Ihan optimaali <3.

Muutenkin se on ollut niin varman oloinen (lukuunottamatta ensimmäistä päivää ilman Momoa, jolloin Tara säpsähteli ja "hyökkäili" vähän joka räsähdyksestä). Ollaan kohdattu nyt pariinkiin otteeseen (tosin pienempikokoisia kuin Tara) irtokoiria. Ensimmäisellä kerralla omistaja otti aussin näköiset koiransa kiinni ennen kuin huomasivat meidät, jonka jälkeen koirat aloittivat hirvittävän rähinöinnin. Taran häntä kyllä nousee antenniksi, mutta mitenkään muuten ei reagoi koiriin - kuljetaan ihan metrin parin päästä ohi ja Tara kääntää selkänsä rähinnälle ja suuntaan fleksissään tekemään tarpeita vähän kauemmaksi nurtsille. Seuraavana päivänä naapuri oli päättänyt ulkoiluttaa gööttiänsä vapaana meidän pihassa ja gööttiä alkoi tietenkin kiinnostamaan me, kun yritettiin päästä sisään. Ei muuta kuin Tara istumaan ja siinä se kökötti hiljaa vieressä niin kauan kunnes omistaja sai koiransa luokse. Tara on yllättänyt ihmistenkin suhteen, kun lenkillä isokokoinen, kovaääninen mies halusi välttämättä tervehtiä. Ei yleensä mikään miellyttävä tilanne, mutta nyt Tara meni ihan itsenäisesti luokse, häntä heiluen ja päätä taskuun tunkien. Ihan normaaliahan tuon pitäisi olla, mutta kun Taran kanssa se ei aina sitä ole, joten noista tulee aina äärettömän hyvälle tuulelle.  

Tiistaina lähdettiin sitten kokeilemaan miten juoksu sujuu ilman Momon tarjoamaan vetoapua. Alku oli aivan hirvittävän tahmea, tuntui ettei jalka noussut ollenkaan ilman karvamöykkyä vetämässä käyntiin. Olin jo heittämässä kaikki puolimaratoni haaveet romukoppaan turhina haihatteluina, kun Kilon hiekkateille päästyämme alkoi homma yhtäkkiä toimimaan. Ja sitten vaan nautittiin juoksemisesta auringonpaisteessa. Sama lenkki kuin jo monesti aiemmin eli uusi tie-kilo-kihara-urheilupuisto-kihara-kilo ja kotiin omakotialueen kautta. Tällä kertaa aikaa meni tunti vartti! Jee-ee, vähän me oltiin Taran kanssa hyviä! :D. Yksin Taran kanssa juokseminen on jotenkin niin rentoa. Pystyy täysin uppoutumaan "juoksutranssiin", kun ei tarvitse tarkkailla koko ajan ympäristöä mahdollisten vaaratilanteiden varalta. Riittää kunhan välillä kutsuu Taran vierelle muita ohittaessamme. Mopoja oli hurjasti ja kyllähän tuo niihin reagoi voimakkaasti, Taran kanssa helpottaa kuitenkin se, että sen alkukiihkon jälkeen innostus puretaan mammaan (pomppimista, hihaan/remmiin käymistä ja haukkumista). Helpompi latistaa innostus kun se puretaan kontaktissa ;D. Tuo on kyllä jännä, kun viime aikoina Tara ei ole juuri lainkaan noteerannut mopoja - ehkä tytöillä on vain sanaton sopimus, että jonkun pitää aina olla aiheuttamassa kiusaa...     

Keskiviikkona osallistuttiin Minnan ja Hemmon bootcampille ;). Herätys klo 5.30, klo 5.45 lähtö juoksemaan kohti auringonnousua. Uuuh, hiukan oli hankala herätä... Tahmeaa oli Gallen Gallelan museolle saakka, siitä sitten onneksi alkoi tuntumaan helpommalta. Tara sitä vastoin oli kaikkea muuta kuin tahmea - jos se on muutenkin ollut pentuasteella, niin Hemmon seura sai sen ihan rasavilliksi. Munkkiniemen rannassa Tara "karkasikin" (annoin luvan mennä rantaan juoksemaan, kun ei tullut mieleenkään, että vesi olisi vielä houkutellut) heittämään talviturkkinsa. Olisi varmaan uinut kauemminkin ellen olisi uhannut jättää sinne ellei hetipaikalla tulisi pois (luultavasti jää)kylmästä vedestä. Reitti oli Taralle ja minulle uusi. Munkkinimen rannasta Munkkiniemeen rantaa pitkin ja sieltä sitten rantoja pitkin Lehtisaareen ja Kuusisaareen ja sieltä Otaniemeen ja Tapiolan kautta kotiin. Puolitoista tuntia melkein tasan tarkkaan juostiin. Vaikka herääminen oli täyttä tuskaa, niin kyllä lenkki auringonnoustessa oli ehdottomasti sen arvoinen!

Loppuviikko vietettiin normilenkeistä nauttien, mutta lauantaina sitten taas Minnan ja Hemmon kanssa juoksemaan aamuseitsemältä. Nyt Gallen-Kallela-Munkkiniemi-Munkkivuori-Talin siirtomaapuutarhamökit-Golffin metsäpolku-Vermon koirapuisto ja sieltä Talin huipun kautta kotiin. Vaikka ilma oli mitä ihanin ja sai pulputtaa koko matkan, juoksu ei vain kulkenut kovinkaan sulavasti. Tahmeaa, tahmeaa ja vielä kerran tahmeaa. Uuh. Noh, ehkä tällaisiakin päivä pitää tulla eteen. Juoksu onkin kulkenut niin kauan hurjan rullaavasti. Lauantai jatkui yhtä tapahtumarikkaana. Muutaman tunnin lepotauon jälkeen lähdettiin kohti Turkua ja fammun 85-vuotis juhlia. Kerrankin koiravaunu oli kohtuullisen väljää nelijalkaisten osalta, mutta tietenkin tuurillani viereiselle paikalle änkesi hyyyvin isokokoinen, hyyyvin pahaltahaiseva ja kaikenlisäksi päälle yskivä mies - ilman lemmikkiä. Siinä sitten pidätin pari tuntia hengitystä ja toivoin matkan menevän ohi mahdollisimman pian... Synttäreillä Tara hurmasi kaikki hyvällä käytöksellään ja (kuulemma) söpöllä, pentumaisen hyväntuulisella olemuksellaan. Taisi saada siitä hyvästä aika kasan herkkujakin :D. Itseä ilahdutti erityisesti se, että Tara antoi ihan vieraan miehen nostella itseään ja Cessin kanssa tyyppi oli edelleen aivan mahtava. Nyt kun Momo ei ollut mukana koheltamassa, Cessi ja Tara lähentyivät ihan uudella tavalla eikä Cessiä enää jännittänyt Tara ollenkaan, vaan uskalsi nojailla ja silitellä tyttöä ja jopa antaa makupaloja omasta kädestään. Hurjan herttaisen näköistä :). On Taran kanssa vain niin iso ilo kulkea ja olla <3.

Tänäänkin lähdettiin reippaina seitsemän aikoihin Minnan&Hemmon kanssa juoksemaan. Nyt oltiin kunnianhimoisia ja päätettiin yrittää Seurasaaren kiertämistä. Munkkiniemen ranta-Munkkiniemi-Seurasaaren ympäri rantoja pitkin-pätkä urbaania Munkkiniemeä-Munkkivuori-Tali-Talin huippu ja kotiin. Aikaa meni jotakuinka tunti ja 45 minuuttia. Juoksu rullasi paljon paremmin kuin edellisenä päivänä, mutta loppuakohden, Talin huipulle kiivetessä meinasi usko loppua ja siitä eteenpäin loppu meni oikeastaan pelkällä sisulla... Siitä huolimatta, ihan uskomaton lenkki! Maisemat niin Munkkiniemen rannassa, mutta etenkin Seurasaaressa olivat ihan uskomattomat! Tuollaisissa maisemissa jaksaisi varmaan juosta ihan loputtomiin <3. Tara pulikoi jälleen useampaan otteeseen Munkkiniemen rannassa, Seurasaaressa tyyppi joutui juoksemaan hihnassa, kun siellä oli vesilintuja niin hurjasti ja tiedän ettei Tara voisi vastustaa kiusausta "ihan pikkaisen vaan" pölläyttää niitä ilmaan - ei kovin suotavaa etenkään näin pesintäaikaan... Taraa ei kuitenkaan remmissä juokseminen näyttänyt haittaavan, ihan iloisella ilmeellä mentiin koko pitkä matka. Lenkin jälkeen taas yritti kovasti innostaa minua keppileikkiin, väsymyksestä ei siis ollut tietoakaan kuin toisella meistä...