Tarkoituksena oli, etten enää kirjoita yhtään kirjoitusta tänne kuin vasta sitten, jos/kun treenataan vihdoin oikeasti tai Momo aloittaa juoksut. Molemmat oikein odotettuja tapahtumia ja ehkä ne jopa toteutuisivat nopeammin, jos vähän "painostaisi" näin. Lisäksi oma elämä ei ehkä kuulostaisi niin lähiödraamaa pullollaan olevalta, jos kaikista sattumuksista ei "puhu ääneen" ;).

Mutta nyt kohdattiin sellaisia vastoinkäymisiä, että on ihan pakko kirjata tänne. Ihan seurannan vuoksi ja muutenkin. Tara rassu nimittäin alkoi jälleen ontumaan etupäätään. Oltiin tapamme mukaan perjantaiaamuna tuolla pellolla ja golffilla juoksemassa umpihangessa. Käytännössä siis jätän tytöt paikkaan A, juoksen pellon/golffin poikki paikkaan B, jonne päästyäni vapautan tytöt, jolloin ne kirmaavat täysillä luokse. Viimeisellä kerralla Tara tulee luokse etujalat jotenkin hassusti vispaten ja kun se pääsee luokse, ei se varaa painoaan toiselle etujalalle. Vanha vaiva oli palannut. Voi rähmä :(. Iltaan mennessä se oli (luultavasti rimadylin vaikutuksesta) melkein ontumaton, mutta vielä tänään se ontui joka kerta siirtyessään raviin. Tara siis on liikkunut vain tarpeilleen ja muuten joutunut olemaan täysin levossa. Tänään sentään lompsuteltiin hiljalleen takametsän ympäri, kun oli ihan pakko saada nauttia harvinaisesta auringonpaisteesta edes hetki. Ja Tara niin kovasti tahtoi ;(. Tuo etupään vaiva on vielä siitä pirullinen, että Tara ei jostain syystä ikinä tajua varoa sitä kuten lonkkavaivojaan. Yrittää leikkiä ja kiipeillä kinoksissa heti kun selkänsä kääntää. Ja sitten onnutaan entistä enemmän.

Noh, Momoahan ei olisi voinut jättää pelkille pissalenkeille. Piti keksiä jotain millä sen liikunnantarve tyydyttyisi edes jotenkin. Kuitenkin niin, ettei tarvitsisi jättää Taraa liian pitkäksi aikaa yksin kotiin. Tarasta kun on kyse, niin en voi olla inhimillistämättä ja ajattelematta, kuinka paha mieli toiselle tulee, jos kipeänä jätetään pitkäksi aikaa yksin kotiin. Varsinkin, kun Tara on joka kerta tuppautumassa mukaan. Ja kun sille kertoo, että "pipin takia Tara jää kotiin", se jää syvään huokaillen ja masentuneita silmäyksiä luoden makaamaan jonnekin nurkkaan.

Siispä lauantai-iltana kaivettiin jälleen juoksuharrastus naftaliinista. Maksimaalinen liikunta mahdollisimman lyhyessä ajassa. Ensimmäinen lenkki oli vain noin 5 kilsaa. Momo veti alussa pikkaisen liian innokkaasti ja hyytyi loppuakohden. Eilen aamulla juostiin Taliin tapaamaan Hemmoa. Tällä kertaa oma meno oli aika tahmeaa, kun icebugeja ei ole selvästikään tarkoitettu juoksemista varten, mutta selvisin sentään juuri ja juuri Talin huipulle (kilometreistä ei mitään hajua, ei nyt kovinkaan monta kuitenkaan). Kaverukset leikkivät oikein innokkaasti, mutta vain siihen asti kunnes päästiin golfkentälle, jossa leikit muuttuivat oikeastaan pelkäksi briardiörinäksi ja toisen tönimiseksi. Ilmeisesti molemmat olivat pikkaisen väsyneitä, eikä energiaa enää riittänyt muuhun, vaikka kovasti olisikin tehnyt mieli leikkiä. Ihan lopuksi sentään intoutuivat juoksemaan ja leikkimään normaalisti, tosin sen verran hitaampaa vauhtia normaaliin verrattuna, että tuntui kuin olisi katsonut hidastettua filmiä. Mutta ehkä pääasia tämänkertaisessa Hemmolenkissä olikin se, että pääsin purkamaan viime aikojen ihmissuhdepatoumat (on se kumma kun ei ihminen kerrasta opi, vaan pitää ehdoin tahdoin luottaa vääriin ihmisiin) Minnalle. Minnalla on taito sanoa juuri se mitä pitääkin, eikä ymmärrystä riitä sellaisille, jotka eivät sitä tarvitse. Kiitos siis jälleen kerran lenkkiseuran lisäksi leelianlepotuolina toimimisesta ;D.

Ja sitten kaatosateessa kotiin. Koko päivän satoi samaa tahtiin, ja lumi suli ihan silmissä. Tilalle tuli mustaa loskaa ja jäätä. Illalla sade lakkasi hetkeksi, ja kun olin pään nollauksen tarpeessa, lähdettiin Mompsiksen kanssa juoksemaan. Onneksi tuli viime talvena ostettua irtonastat lenkkareihin, muuten meno olisi voinut olla huterahkoa, Momo tosin näytti pysyvän hyvin pystyssä kaikista liukkaummillakin pätkillä. Tällä kertaa Momo jaksoi vetää tasaisesti koko matkan (nyt noin 7 kilsaa), otettiinpa ihan loppuun kunnon loppukiri laukalla vetisessä lumisohjossa golffilla. Oma pää oli ainakin mukavan tyhjä lenkin jälkeen. Tuli myös testattua, että on mahdollista saada kunnon vauhti ihan nyyhkybiisejäkin kuuntelemalla (yleensä korvissa on soinut joko kunnon aggremättö tai sitten jotain ylienergistä tanssipoppia, elektroa tms). Muuten nössöbiisit taitavat kyllä olla vähäsen vaarallisia, sillä täytyy tunnustaa, että pimeimmillä pätkillä lauloin antaumuksella mukana, mikä ei varmaan näyttänyt kovinkaan "terveeltä", jos joku sattuikin pimeässä meitä katsomaan :D. Toisaalta, eikö sitä sanota, että juoksuvauhdin pitäisi olla sellainen, että pystyy vielä puhumaan. Laulaminen on oikeastaan sama asia ;).   

Tänään sitten olla öllötellään (liikunnan suhteen) koko porukka. Tai ainakin yritetään mikäli vain (oma) pää pysyy kasassa vähemmälläkin hosumisella :D. Ainakin nyt aamulla näytti siltä, että eilinen loskakin oli muuttunut jääksi. Todellinen pääkallokeli siis. Icebugeilla ei ollut mitään ongelmia, mutta tytöt liukastelivat muutamia kertoja, joten jos ilma ei nyt tästä auringonpaisteen myötä muutu vähemmän liukkaaseen suuntaan, ei Momon juoksuttaminen taida olla kovinkaan järkevää.