Perjantaista sunnuntaihin oltiin Virroilla erkkarissa. Matkattiin ensin junalla Tampereelle (ahdistavan ahdasta taas, mutta matkan pelasti ihana konduktööri, joka ei ottanut tytöistä maksua lainkaan), Nooran kyydissä Sirun autolle ja Sirun kyydittämänä Virroille. Herttainen Bruno joutui matkustamaan ahtaasti sylissä, kun tytöt valtasivat takaboksin, ja kun ei päässyt hurmaamaan tyttöjä, Bruno hurmasi minut jakamalla tasaisin väliajoin pusuja (taas yksi syy lisää miksi urosbriardi ei ehkä olisi täysin utopinen ajatus tässä taloudessa joskus...). Perjantai-ilta kului vähäsen liian nopsaan, sillä vakaasta aikomuksesta huolimatta ruudun ja tunnarin treenaaminen jäi.

Viime viikko meni ahkerasti treenatessa voittajan liikkeitä. Viikon lopulla Momo tuntuikin olevan liikkeissään jopa varmempi kuin Tara. Tosin mikäli ruudussa ei ollut näkyvää "pysäytintä", Momo teki ruudun kautta eteenmenon (meillä on "vähäsen" ongelmia hallinnan kanssa jos matkaa on enemmän välissä ;), tunnarit menivät erinomaisesti, mutta en uskaltanut jättää alustaa pois, luoksetulon pysäytystä ei saatu kuntoon edes liinalla ja kaukoissa ilmeni yllättäen alkuaikojen ongelma - Momo ei noussut lainkaan. Eli odotuksia tokosta ei ollut, mutta treenien perusteella toivottiin sentään selviävämme kunnialla kokeen läpi.

Turha toivo... Koe alkoi ruudulla. Yleensä ennen ruutua sanon Momolle aina ensin "ruu", jolla Momo etsii ruudun, jonka jälkeen jää kontaktiin odottamaan käskyä. Nyt en sitten uskaltanut sanoa mitään ja ensimmäisellä käskyllä Momo lähtikin sitten luoksetulotötsien luo. Tämä tosin olisi voinut tapahtua myös vaikka olisin normirutiinit tehnytkin, ei olla ikinä treenattu niin että luoksetulotötsät olisivat paikallaan samaanaikaan (kun ei ole kuin yhdet tötsät, joita sitten liikuttelen..). Nyt ne olivat vielä samanväriset ruutumerkkien kanssa, joten ihan ymmärrettävä vikatikki Momolta. Saatiin tuomarilta kehotus tehdä ruutu harjoitusmielessä uudestaan. Nyt oltiin molemmat jo ihan pasmat sekaisin ja taisin vain roiskaista Momon liikkeelle. Ja lähtihän se vauhdilla - ruudun ohi ja kehänauhojen yli, suoraan takana olevaan metsään. Ja pinkoi siellä aikansa korvat lukossa, kunnes vihdoin kääntyi takaisin. Ja jollei tämä olisi ollut jo ihan tarpeeksi kamalaa ja nöyryyttävää, Momo törmäsi vauhdilla jalkapallomaalin verkkoon takaisin tullessaan. Ensin meni pää sisään, sitten molemmat takatassut. Siinä se sitten räpiköi kuin hyönteinen hämähäkin verkossa. Pää ja toinen tassu irtosivat vielä ilman pahempia ongelmia, mutta toisen takajalan ympärille verkko oli ehtinyt kietoutua useampaan kertaan, ikävästi sotkeutuen vielä kannuskynsiinkin. Pikkaisen meinasi tulla jo itkukin kun siinä irrottaessa mietin miten pahasti mamman pikkuinen on voinutkaan loukkaantua, vain siksi, että olen (taas) mennyt osallistumaan keskeneräisen koiran kanssa kokeisiin. Sillä hetkellä oli oikein reilu olo :(. Mutta Momo irtosi lopulta ja jatkettiin urakkaa. Pisteitä ei sisusta huolimatta saatu ruudun jälkeenkään kuin ihan muutamasta liikkeestä, muut menivät iloisesti nollille.

Seuraaminen meni ihan jees, vähäsen tuntui jähmeältä ja paikallaan seuraamisissa oli ohjaajallakin ongelmia koordinaation kanssa, tuomarin mukaan Momo myös vähäsen liikaa piti kosketusta ohjaajaan. Pahin ongelma oli "yllättäen" meidän perusasennot, kaikki järjestään vinoja ja siitähän ylemmissä luokissa rokotetaan vielä paljon kovemmalla kädellä kuin alemmissa. Tarttis varmaan tehdä jotain oikeasti näille ;). Istuminen oli hidas. Treenatessa se on taas nopeutunut kivasti, mutta ei olla selvästikään vielä voiton puolella tämän(kään) ongelman kanssa. Luoksetulossa Momo seisahti oikeastaan vasta maahanmenomerkin kohdalla, mutta maahanmeno oli yllättäen nopsa ja ennenkaikkea Momo meni ekasta käskystä suoraan maahan. Tätä ei ole ikinä aiemmin vielä tapahtunut, vaan Momo on mennyt ensin istumaan ja vasta sitten maahan. Päivän ilopilkku siis :D. Kaukoissa Momo ei noussut, nytkähti kerran, muuten vain tuijotti takaisin - Argh! Hyppynouto meni ongelmitta, mutta metallikapulan Momo meinasi ensin luovuttaa seisten ja sitten tiputti jalkoihin nostamatta sitä enää käskystäkään takaisin. Tätä kyllä osasi pelätäkin, vaikka treeneissä se viime viikolla meni joka kerta ihan iloisesti. Tunnari oli sitten taas ehtaa räpiköintiä. Momo otti mukaansa niin monta kapulaa kun sai suuhunsa ängettyä (ja kuulemma jätti jälkeensäkin yhden halkaistun...), tiputti niistä kaksi tai kolme mamman jalkoihin ja jäi rouskuttamaan tyytyväisenä yhtä. Putkeen meni siis ;). Tämä oli ruudun lisäksi liike, jonka jälkeen tuntui tosi epäreilulta koiraa kohtaan. Nooh, toivottavasti Momo toipuu paremmin kuin Tara viime vuonna... Ai niin, paikallamakuu sentään suoritettiin kympin arvoisesti. Ainoa liike jota ei olla treenattu lainkaan... (Tarkemmat pisteet löytyvät kotisivuilta)

Näytelmissä tytöt saivat molemmat EH:n. Taran hammaspuutos jäi tuomarilta huomaamatta, mutta se mikä teki onnelliseksi oli Taran esiintyminen. Yleensä (no, kaksi näyttelyähän tuolla vain on takana ja muutama kolleegioreissu) Tara liikkuu kuin raihnainen, hakattu vanhus, jolla ei ole rahtuakaan elämäniloa jäljellä. Ja seistessä, viimeistään tuomarin kopeloinnin jälkeen, Tara näyttää niin ahdistuneelta että itsellekin tulee paha mieli sen puolesta. Mutta ei tällä kertaa. Tara olisi kovasti mielellään laukannut koko jutun läpi ja seistessäkin tyypin häntä heilui _ihan_ koko ajan. Ehkä sitä on vähäsen herkkis Taran kanssa, mutta oikeasti meinasi päästä itku ihan vain siitä ilosta, että mamman oma neurootikko oli niin rentona tilanteessa, joka yleensä on ollut ahdistava. Momo taas olisi voinut olla vähäsen vähemmän innokas tai ainakin hiljaisempi. Yhteisjuoksun aikana huusi Taunon perään ja seistessä sitten mamman perään. Mutta oli se silti mamman silmään ihan tosi kaunis, ellei jopa näyttelyn kaunein ;). Annalle taas hurjan iso kiitos Momon handlaamisesta! Ai niin, ehkä nolointa oli kun Taraa yksilöarvosteluun tuodessani tuomari pyysi meitä juoksemaan hitaasti ettei taas törmätä verkkoon. Vaikka tytöt eivät jääneet mieleen, niin suomalainen tottelevaisuus taisi tehdä tuomariin lähtemättömän vaikutuksen... Mutta tuomarisetä oli kyllä todella mukava (huolimatta siitä, ettei se oikein ymmärtänyt tyttöjen kauneutta ;) ja niin puhelias, että, kuin huomaamatta tuli opittua taas paljon uutta briardeista laajemminkin kuin vain meidän lähiympyröistä.

Mompsis Annan kanssa kehässä (kuvat: Minna Tikkanen):

 

Tara ei ehkä niin kauhean edustavana (miten sitä osaakin aina esittää Taran niin, että se näyttää vielä normaalia kaulattomammalta :D), mutta niin kovinkovin iloisena <3 (kuva: S&M Vähä):

                                 

Sunnuntaina oli vielä vuorossa koulutusta Giramin-kennelin kasvattaja Miia Kiviaho johdolla. Sattuneesta syystä Momo joutui taas hommiin (Tara oli vielä tokomestiksiin asti ollut vahva ehdokas koulutettavaksi). Otettiin ruutua, luoksetulon pysäytystä ja perusasentoja. Perusasentoihin sain vinkiksi seisoa Momon edessä ja pyytää siitä sivulla, siirtyen samalla itse (nopeasti...), jolloin Momo joutuu korjaamaan paikkansa. Näitä ainakin biljoona toistoa, jonka jälkeen pitäisi jossain vaiheessa alkaa toimimaan. Tämä tuntui aika toimivalta, joten ehkä tässä olisi vastaus meidän perusasento-ongelmiin. Luoksetuloja tehtiin takapalkalla aika tavalla samoin kuin ollaan tähänkin asti tehty. Kuppi vain oli lähempänä Momoa ja ehkä isoin ero oli siinä, että myös ohjaajalla oli palkkaa ja vaikka otettiin läpijuoksuja, takana oli aina palkkaa. Jos koira ennakoi (hidasteli) niin otettiin läpijuoksu. Kehitettiin myös vähän uudenlainen rutiini alkuun -kädenheilautuksen sijaan sivelen Momoa kaulasta hännänpäähän. On ainakin selvempi, eikä jää niin helposti huomaamatta koiralta. Ai niin ja täytyy muistaa antaa käsky jo ennen tötsää. Näitä(kin) kuulemma pitää hioa aina ja paljon, ei ole sellainen liike, jonka voisi jättää hautumaan sen jälkeen kun se sujuu, viikon taukokin on kuulemma jo liian pitkä. Ruutuakin tehtiin pitkälti niin kuten ollaan treenattu. Erona vain se, että palkka oli täysin piilossa siten, että koira bongaa sen vasta kun on ihan lähellä. Miten sitä ei olekaan itse tajunnut tuollaista - nythän ei ole ongelmaa palkan häivyttämisen kanssa. Tuli ainakin tunne, että olisi oppinut taas paljon omaan säheltämiseen ja jälleen kerran muiden tekemisten katsominen sai aikaan ahaa-elämyksen jos toisenkin.  

Ihan sairaan väsynyt olo on edelleen, mutta selvittiin kyllä yllättäen hyvin reissusta ottaen huomioon sen, kuinka huonosti oli tullut taas valmistauduttua. Mukana oli vain yksi reppu, johon oli pakattu vaatteita vain hellepäiviä varten (juu, en taida ikinä oppia...;). Ilman Annamarin avustusta olisin varmasti jäätynyt kalikaksi jatkuvan sateen alla. Paikasta toiseenkin päästiin aika kätevästi autottomuudesta huolimatta, vaikka sitten ovelasti sirottelemalla tytöt vähän huomaamattomasti milloin kenenkin autoon. Matkattiin reissun aikana milloin Sirun, milloin Pipsan ja milloin Nooran kyydissä. Ehdottomasti suloisin säilytyspaikka Taralle oli Taiston vieressä Susannan autossa. Taistoon olin ihastunut palavasti jo ekalla leirillä huhtikuussa, osaksi siksi kun se näyttää (ainakin omasta mielestäni ;) ihan isolta (ja hoikalta...) Taralta. Ja kyllä ne vaan vierekkäinkin näyttivät ihan kahdelta marjalta. Tara tosin oli kuulemma näyttänyt aika hämmentyneeltä, kun Susanna lähti Tara mukanaan eikä mammaa tai Momoa näkynyt mailla halmeilla. Ja olihan se aika reppana (ja melkoisen loukkaantunutkin..), kun sen vihdoin kävin noutamassa. Mutta ehkä meidän keski-iän ylittänneelle ja pumpulissa kasvaneelle Taralle teki ihan hyvää seikkailla kerrankin ihan yksin.

Ehkä kamalin pala koko matkaa oli junamatka Tampereelta Helsinkiin - juna nimittäin oli ihan tupaten täynnä niin ihmisiä kuin elukoitakin. Meidän kanssa samassa vaunussa oli ainakin yksi iso uroslabbis, sakemanni, corgi, kaksi cockeria, kaksi pikkuterrieriä, kaksi kääpiösnautseria, sekarotuinen keskikokoinen koira, englanninspringeri, perhoskoira, pari mäykkyä ja kissa. Nämä jäivät mieleen, oli siellä vielä muitakin. Ilon kruunasi vieressä sijainnut tupakkakoppi ja ravintolavaunu, joihin kävi jatkuva trafiikki. Kun penkin väliin mahtui vain yksi koira (Momo oli nopeampi ja valtasi sen salamannopeasti ennenkuin Tara oli ehtinyt edes tajuta mitään...), Tara joutui makaamaan käytävällä tallottavana. Tällaisissa tilanteissa tulee aina ihmeteltyä Taraa - vaikka se on melkoisen varautunut viertaita ihmisiä ja koiria kohtaan, ei se näissä tilanteissa ole moksiskaan, nytkin nukkui pää jalkojen välissä koko matkan jatkuvasta ihmis- ja koiratrafiikista huolimatta - pomppasi pystyyn vain jos ohittava juna sai ikkunat paukkumaan (meidän paukkuarkuus menee selvästi pahempaan suuntaan koko ajan :(. "Pikkaisen" oli pinna kireällä ja tulikin taas luvattua itselleni, ettei enää koskaan junamatkailua tyttöjen kanssa...