Ei Momo sitten saanut pentuja tällä erää. Juoksun aikataulut kaikilta osin, ihmisten aikataulut, lakot ja oikeastaan ihan kaikki muukin laittoi kapuloita rattaisiin ja lopulta homma laitettiin jäihin seuraavaa kertaa odottamaan. Viikonlopun aikana Momo olisi selvästi kyllä varmasti ollut valmis kohtaamaan sulhasensa jos mahdollisuus olis annettu, ei ole tainnut yhdenkään juoksun aikana olla ihan näin rasittava. On ihan omissa maailmoissaan ja mitään muuta ei huvittaisi mamman kanssa oikein tehdä, kuin astua - ihan kunnolla. No, toivotaan, että tuo menee ohi yhtä nopeasti kuin tulikin :D.

Muutakin epäonnea on ollut. Oltiin viime viikolla pidennetty viikonloppu taas maalla. Mikä siis sinällään oli jälleen aivan ihanaa. Pieni särö onneen ja autuuteen saatiin käärmeiden muodossa. Itse en ole tuolla nähnyt käärmeitä kuin ihan muutama kerran (ja olen sentään oikeastaan melkein joka vuosi siellä yli 30 vuoden ajan ollut), mutta tällä kertaa saatiin ihan kaksinkappalein (kyy)käärmehavaintoja. Yök! Onneksi kohtaamiset jäivät vain näköhavainnoiksi, mutta kyllä nuo aina säikäyttävät, kun on koirien kanssa liikkeellä. Taralla oli muutenkin vähän vähemmän mukava reissu kuin viimeksi, kun tällä kertaa pörriäisiä oli ihan eri tavalla liikkeellä. Tara pysyttelikin pahimman hellepäivän sisätiloissa tai mökin terassilla oikeastaan parin ensimmäisen pörriäiskohtaamisen jälkeen. Aamuisin, iltaisin ja muina viileämpinä päivinä Tarakin sentään nautiskeli olostaan. Momoakin pörriäiset häiritsivät, mutta maalaiselämästä nauttimista se ei estänyt. Momo myös väläytteli taas uutta harrastustaan - ihan itsenäistä uimista. Niin ja niitä tyhmiä lokkeja piti tälläkin kertaa jahdata ihan urakalla, kun eivät tajunneet millään pysyä pois rannasta...

Juoksuharrastuskin kaivettiin naftaliinista maalla ollessamme. Tosin tytöt eivät siellä osallistuneet touhuun lainkaan (oli sen verran kuuma ja lisäksi pelkäsin irrallisten maalaiskoirien lähtevän seuraamaan juoksuista Momoa...), vaan mamma lähti rehkimään oman äitinsä kanssa. Hiukkasen jännitti miten käy. (Teräs)Äiti nimittäin juoksi toukokuun lopussa tukholman maratonin, joten meidän kuntotasoissa on pikkaisen eroa. Selvisin kuitenkin (omalle tasolleni ;) huiman pitkästä juoksusta kunnialla ja juoksukärpänen puraisi samalla ihan kunnolla taas. Edellispäivänä jatkettiin tyttöjen kanssa harrastamista ja kipaistiin noin 10 kilsan lenkki (Perkaa-Munkkivuori) vajaan tuntiin, eikä edes tuntunut missään! Oltiin sen verran aikaisin liikkeellä, että muutaman koiranulkoiluttajan ohittamista lukuunottamatta saatiin olla ihan rauhassa. Ohitukset sujuivat tällä kertaa mallikaasti (tosin Momo ohittaa edelleen korva mamman kätösessä ;), mutta Munkkivuoren koirapuiston ohittaminen oli ehkä maailman noloin. Siellä oli yksi koira, jonka tytöt bongasivat ja päättivät juosta suoraan tervehtimään. Jarrutus hiekkatiellä ei onnistunut lainkaan (eikä joustavanaru auttanut asiaa lainkaan...), joten sinne sitten mentiin. Eipä yhtään hävettänyt...  Mutta tätä harrastusta olisi nyt tarkoitus jatkaa vähäsen vakavammin, kerrankin niin, että tavoitteet ovat pelkästään mammalla. Tytöt saavat juosta mukana silloin tällöin, luultavasti viikonloppuaamuisin, kun ei ole työmatkaliikennettä häiritsemässä rauhaa. Muuten yritän oppia juoksemaan yksinkin. Katsotaan mitä tästä tulee.