Aamun suunnitelmat menivät vähäsen pepulleen useammastakin syystä. Lopulta päädyttiin vaan golfkentälle ja Kilon metsään, joissa kummassakaan tytöt eivät intoutuneet pahemmin remuamaan, innostamisista huolimatta. Jostain syystä Momo haluaa vain painia (rajusti) ja Tara taas haluaisi olla enemmän hippaa ja sen into lopahtaa Momon roikkuessa raivostuttavasti niskanahassa. Liikunta jäi siis minimiin.

Neljän aikaan päätin sitten lähteä juoksulenkille, tällä kertaa Kiloon päin (jostain syystä en osaa juosta meidän normijuoksulenkkiä kuin aamuisin). Momolle samat varusteet kuin viimeksi, mutta myös kuonokoppa varmuudeksi, kun reitti menee ison osan matkaa tuota moporikasta uutta tietä pitkin. Ja olihan niitä mopoja, niin paljon että jouduin juoksuttamaan Momoa kuonopannassa koko alkumatkan (ja silti/sen vuoksi matka oli ihan tuskaa). Hiekkatielle päästyämme mopoilijat onneksi hävisivät, mutta Momo oli jo nostanut itsensä sellaisille kierroksille, että alkoi jahtaamaan myös pyöräilijöitä. Tai ei kaikkia, keilauksen kohteeksi joutuivat vain takaapäin tulevat pyöräilijät. Muut saivat mennä ihan rauhassa ohi. Älyttömän turhauttavaa jokatapauksessa kun ei saa tuota sitten millään hanskaan... 

Onneksi törmättiin golfkentän kohdalla australianpaimenkoira Eiccaan omistajineen ja leppoisa juoruhetki sai purettua pahimmat turhaumat pois :). Taran suhtautuminen Eiccaan on aina ollut tosi hassua. Tarahan ei tykkää oikein kenestäkään, ja vaikka oppii tykkäämään jostain, niin pitkä ero voi saada aikaan sen, että Tara on taas varautunut. Mutta Eicca on aina ollut poikkeus. Tara on aina tykännyt siitä ihan kamalasti ja nytkin (vaikka viimeisesti tapaamisesta on varmaan yli vuosi) Tara meni tervehtimään kuin parasta kaveriaan. Hassua.