Aaaarghhhh!!! Voi kökkö mikä lenkki! Lähdettiin pikkaisen kahdeksan jälkeen liikenteeseen, fleksien kanssa, kun ajattelin ettei tähän aikaan vielä ole porukkaa niin kamalasti. Kuinka väärässä sitä voi ollakaan... Urheilupuisto oli mustanaan hiihtäjiä, siis niitä oli ihan oikeasti ihan jokapaikassa. Siis _ihan_ jokapaikassa: kävelyteillä, pururadalla ja jokaikisellä aukealla. Ainoa paikka mitä ei oltu ladutettu oli jalkkiskenttä, mutta sielläkin niitä vilisi laumoittain... Metsään en edes viitsinyt yrittää, kun jostain kuusen takaa olisi kuitenkin tupsahtanut sauvojen kanssa heiluva tyyppi. Ei paljoa siis naurattanut. Eikä varmaan tyttöjäkään, kun saivat pysyä fleksien nokassa vailla toivoa kirmaamisesta.

Ärsyyntymisen voimalla uhmattiin lopulta pahoja katseita ja mentiin jalkkiskentälle treenamaan hiihtäjien sekaan.

Momolle eteenmenoja. Kaksi ekaa vietiin taas yhdessä pallo aidan taa - moitteetomia molemmat. Sitten treenailin Taran kanssa nopeita maahanmenoja ja kakeja (ja heittelin palloa pitkin kenttää ihan kiusallani, jos vaikka joku hiihtäjä siirtyisi muualle...). Maahanmenossa yritti aluksi fuskata ihan kunnolla, mutta muutaman toiston jälkeen alkoi sujumaan. Kakeissa ei tällä kertaa ongelmia. Sitten vietiin pallo Taran kanssa Momoa odottamaan. Ensimmäinen kerta, kun Momo joutui lähtemään tietämättä onko aidan takana palkkaa vai ei (aina viety yhdessä tähän asti). Ensin lähtikin ihan kieroon, mutta sain onneksi kutsuttua takaisin. Ja seuraava lähetysyritys oli täysin moitteeton! Sitten lopuksi vielä vietiin yhdessä pallo ja saatiin tästäkin moitteeton eteenmeno. Ollaan me selvästi edistytty! Otettiin Momon kanssa lopuksi vielä pikkaisen liikkeestä istumisia, selkesti pitää ottaa useammin, kun liike oli taas hidastunut himppasen. 

Momon eteenmenoissa oli vähän muutakin jännitettävää. Yksi sinnikäs hiihtäjä hiihti kokoajan ihan meidän vierestä (Momohan kiihtyy myös hiihtäjistä, tosin aika lievästi elleivät ne mene toooosi lujaa) ja useamman kerran oli ehtinyt hiihtää ehkä viitisen metriä aidan taakse ennenkuin lähetin Momon eteen (siis vähän kuin hiihtäjän perään ;). Onneksi pallo oli Momosta kivampi eikä hiihtäjä saanut Momoa kannoilleen, vaikka ihan pienen hetken olisin sitä toivonutkin :P.

Momo kulki kohtuullisen sivistyneesti koko lenkin huolimatta siitä, ettei treenaamisen lisäksi tehnyt paljoa muuta kuin kyttäillyt hiihtäjiä. Ladutusmoottorikelkkakin sai muutaman kerran huristella ohi ilman sen kummempia reaktioita. Kunnes sitten kotimatkalla kuulin moottorikelkan taas lähestyvän ja koska oltiin tosi kapealla tiellä kiskoin tytöt vauhdilla viereiselle nurmikolle. Tästähän ilo syttyi - molemmat menivät skarpiksi ja jäivät odottamaan kulman takaa huristelevaa vehjettä. Ja kohdalla Momo olikin noussut jo sellaisiin kierroksiin, että piti melkein yhtä kovaa ääntä kuin moottorikelkka (ja Tara haukkuu Momon korvaan vieressä...). Lopulta Momon laskeutumiseen tarvittiin maahan käsky (piip piip PIIIP) vapautus (Momo ryntää kelkan perään, siis siihen suuntaan mihin kelkka oli pari minuuttia aiemmin mennyt...) ja lopulta mamman hermoromahdus (ooookei, tätäkö sä halusitkin.... ja loppulenkin Momo kulkee nätisti jalanvieressä, jopa ohitukset - Muistetaanko tätä huomenna? Ei varmastikkaan...).

Eipä tässä auta taas muuta kuin todeta: Aina saa kärsiä ja hävetä :P.