Juoksulenkin vuoro taas. Koska Tara hajotti eilen remminsä, jouduin kaivamaan kaapista vetovyön ja joustavan hihnan Momolle. Tara saisi mennä Momon hihnassa sen aikaa mitä hihnassa ylipäätään olisi. Pikkaisen pelotti mitä tuleman pitää, koska aiemmat joustohihnakokeilut ovat päättyneet aika nolosti... Nyt ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja mikäli haluttiin juoksemaan (ja olihan Noora sivuillaan juuri suositellut yhdistelmää hallintaongelmat+joustohihna ;D). Ulkona alkoi pelottamaan vielä vähäsen enemmän, tiet olivat jään ja loskan peitossa - pito ei siis ainakaan tulisi olemaan paras mahdollinen...  

Alku (siis kävelyosuus aamuruuhkassa) meni ihan jees, kyllähän Momo vähäsen kimpoili hihnan nokassa, mutta ei sentään oltu häiriöksi asti tai aiheutettu vaaratilanteita. Sitten alettiin juoksemaan -  nyt joustohihna tuntui erinomaiselta ajatukselta, sillä veto ei ollut lainkaan niin "terävä" kuin normihihnalla. Oltiin juostu ehkä parikymmentä metriä, kun eteen tupsahtaa yllättäen pieni valkoinen pölyhuisku fleksin nokassa. Nyt ei ollutkaan enää yhtään kivaa. Momo sinkoaa eteenpäin ja sitten takaisin (tämä liike toistuu useamman kerran ennenkuin saan tyyppiä korvasta kiinni), kuin kuminauhan päässä ja Tara steppaa eteenpäin innosta puhkuen (Tara on sillälailla vähäsen pervo, että se näkee jostain syystä sydämenkuvia verkkokalvoillaan aina kun törmätään pieniin valkoisiin...) ja sillekin saa karjua käskyt ennenkuin asettuu vierelle. Eipä taas yhtään nolottanut.

Nooh, päästyämme vauhtiin unohdin nöyryytyksen ja nautin täysin rinnoin uudesta, pehmeästä vedosta. Kunnes päästään lenkin sille osuudelle, kun tien viereen ilmaantuu ravihevosten harjoistusrata ja sinne radalle ilmaantuu luuujaaa juokseva hevonen rattaineen. Tara bongaa hevosen ja alkaa kiihdyttämään, pysähtyy kuitenkin kutsusta, joten vapautan Taran hevosen perään (on siis tässä vaiheessa jo sen verran kaukana, ettei meistä ole häiriötä). Tämä olikin sitten tosi hyvä idea! Me ollaan varmaan tosi mielenkiintoinen näky - ensin juoksee hevonen, sen perässä Tara ja Taran perässä Momo joka kiskoo mammaa perässään niin lujaa, että välillä tuntuu, etteivät jalat kosketa edes maata... Hei me lennetään!  (ja olihan se ihan kivaa, vaikka sillä hetkellä oli itkeminen lähempänä kuin nauraminen...).  

Muuten lenkki meni raskaasta alustasta huolimatta (joutui taas turvautumaan ojassa juoksemiseen, sen verran liukas jään ja loskan yhdistelmä oli) niin hyvin, että pidennettiin lenkkiä aika reippaasti ja saatiin samalla yksi ylämäki lisää. Tara taisi tosin ottaa viime kerran karjumisesta vähän itseensä, koska ensimmäisen komentamisen jälkeen roikkui rinnalla mielistelemässä suurimman osan matkaa (ja kun sitä kiukkuisesti komensi laittamaan vauhtia töppösiin ja menemään pois kompastuttamasta mammaa, se liimaantui yhä tiiviimpään kontaktiin jalkaan kiinni, "koska ei mamma saa olla vihainen Taralle, Tara ei kestä, Tara tekee mitä vain että mamma taas tykkää Tarasta..." - oma vikahan tuo on, kun sille hermostun sen ottaessa itseensä komentamisesta, ja onhan tuo rasittavuudestaan huolimatta aika suloista <3).

Ihan juoksulenkin lopussa koettiin vielä jännitysmomentteja ilkikurisen oravan kipittäessä suoraan Momon ja Taran  nenän edestä. Taraa sai komentaa pari kertaa ruotuun ja Momo kimpoili kuminauhansa päässä ennenkuin sain otettua siitä kiinni. Jälleen kerran saatiin osaksemme muutama kauhistunut katse, mutta orava, asianosaiset ja ohikulkijat selvisivät sentään kaikki ehjinnahoin!

Kaiken koetun jälkeen tuntuikin aika helpottavalta selviytyä tuonne takametsään ja päästää tytöt vapauteen kirmaamaan. Momolla taisi tänään ottaa Taraa enemmän kunnon päälle - Tara sai juosta piiitkään Momon edellä ilman, että Momo niittasi Taraa maahan (voi sitä riemua, kun Tara sai ajatella olevansa kerrankin toosi nopea :D). Muuten energiaa näytti jääneen varastoon molemmilla, puolentunnin riekkumisten jälkeen oli pakko olla ilonpilaaja ja käskeä tytöt kotimatkalle (märissä sukissa ja hikisissä vaatteissa hytiseminen ei ole maailman mukavinta puuhaa...).  

Nyt pitääkin sitten pohtia, kehtaako joustohihnan kanssa enää lähteä ovesta ulos, huolimatta siitä kuinka paljon mukavammalta juokseminen tuntui sen kanssa...