Ikävän sitkeä flunssa iski alkuviikosta ja keskiviikosta lähtien kunto on ollut sellainen, että lenkit ovat rajoittuneet tuohon lähipellolle, golfkentälle ja Kilon lähimetsään. Luojan kiitos sentään niistä, tytöt saavat purkaa energiaansa rymistelemällä kunnolla, eikä itse tarvitse tehdä mitään muuta kuin seistä horkassa ja odottaa paluuta sängyn lämpöön. Tästä huolimatta jostain syystä etenkin Tarassa on ollut tällä kertaa näkyvissä toimettomuuden merkkejä - muuten koskemattomana pysyneitä leluja on nimittäin suolistettu huimaan tahtiin ja pallo, joka yleensä on Momon leikkikalu, on löytynyt useimmiten Taran suusta... No, ehkä tämä tästä jossain vaiheessa väistyisi. Tänään herätessä oli kuitenkin edelleen järkyttävä olo, mutta siitä huolimatta ja vaikka tytöt rymistelivät ihan kunnolla tuossa lähimetsässä päätin jaksaa kävellä edes Kilon lenkin tänään. Onhan sentään Momon syntymäpäivä - pikkainen täyttää kokonaiset kolme vuotta!

Jostain syystä porukkaa oli liikkeellä sen verran, ettei Momo saanut mielestäni tarpeeksi vapaana rymyämistä lenkin aikana, joten päätin päästää tytöt vielä takaisintullesakin riekkumaan metsässä. Olisi pitänyt jättää päästämättä - melkein metsän reunassa Momon nenän edestä lähti pupujussi ja se oli sitten menoa. Oli jo kääntymässä käskystä takaisinpäin, kun vierestä lähti toinen pupu ja sitten Momo pupuineen hävisi näkyvistä ja kuuluvista kokonaan. Näitä ei satu kovinkaan usein, mutta kun sattuu, on tunne ihan kamala, varsinkin kun neuroottisena ihmisenä saavutan hysteerisyydentason jo noin viiden sekunnin kuluttua... Loppujen lopuksi Momo ei ollut varmaan puolta minuuttia kauempaa poissa näkyvistä, mutta itkuhan siinäkin ajassa meinasi päästä. No, ainakin tyyppi sai ihan kunnon synttärilahjan - rajoittamatonta jahtaamista. Palattuaan Momo joutui remmiin ja käskyn alle, jonka jälkeen en sanonut tyypille mitään, eikä onneksi tarvinnutkaan, käsky taisi olla niin vakuuttava, että se riitti pitämään Momon nätisti jalan vieressä kulkemassa koko loppulenkin ja istumaan rauhallisesti kun jouduttiin odottelemaan (ystävällisen, mutta täysin kurittoman) irtokoiran kiinniottoa nenän edessä (Taran haukkuessa vieressä).

Muuten natsikomennon ihmeelliset vaikutukset vain voimistuvat päivien mittaan: remmilenkit ovat helppoja kuin heinänteko ja mamman sana alkaa olemaan taas ihan oikeasti laki. Ihanaa, ja toivottavasti tällä kertaa myös maltan pitäytyä linjassa, enkä kohta lipsu siihen, että jokatoisen lenkin saapi kulkea remmin nokassa (= menee helposti kunnon vetämiseksi ja sieltä remmin nokasta ei ole läheskään niin helppoa koota Momoa kuulolle ohituksissa tms..), jokakolmannella vaaditaan remmi löysällä ja vierellä kulkemista ja muuten mennään siltä väliltä. Käskyjä (tai muutenkaan) ei tarvitse nykyään edes huutaa, kun periaatteena on se, että jos ensimmäistä käskyä ei totella, käy huonosti. Omat hermotkin säästyvät, kun ei tarvitse olla kokoajan komentamassa. Ihan erilaista kuin se normaali vähitellen kiihtyvä kitinä: "Momo älä viitsi, Momo anna olla, Momo nyt lopetat, Momo ihan oikeasti, Momo nyt mammalla menee hermot ja sitten Prrrkele jos tuo touhu ei nyt hetipaikalla lopu!!!, V***u tuollaista kestä kukaan!!". Taralle on aina riittänyt muutama kitinä silloin tällöin ja huutaa Taralle ei ole joutunut juuri lainkaan, mutta kai se on viimeistään tässä vaiheessa uskottava, että Momo ei ole Tara ja se vaatii vähän erilaista käsittelyä...   

Puuhastelua ollaan sen verran harrastettu ruokakuppi"treenien" lisäksi, että olen testaillut (lähinnä Momon, mutta Tara tekee hienosti siinä sivussa :) tyttöjen käskyjen kuuntelua vapaallaollessaan. Eli jotta elämä ei olisi liian tylsää mamman ollessa flunssan kourissa, olen huudellut tyttöjen ollessa kauempana erinäisiä käskyjä (maahan, istu ja seiso). Aika yllätys se oli alussa kun huomasi, että nehän tekevät välimatkasta ja omista touhuistaan huolimatta mitä pyydetään. Momo on jopa istunut käskystä noin 30 metrissä itsestäni, samalla kun oli rymistelemässä puolessa välissä matkaa tapamaan siskoa ja Lakua. Vapautuksen jälkeen matka jatkui samalla vauhdilla kuin ennen pysäytystä. No, niin hienoilta kuin nuo tuntuvatkin, niin ei tässä silti ole mitään harhaluuloja siitä, että käskyt toimisivat, mikäli niillä pitäisi pysäyttää Momo kesken jänisjahdin :).   

Käyttäytymisestä puheenollen, tuli vähän aikaa sitten puheeksi Annamarin kanssa "mikä kakaroiden kasvatuksessa on mennyt pieleen verrattuna Taraan ja Blancoon..." ja kun aihetta on tullut näiden vuosien aikana mietittyä useaan otteeseen, niin jospa ihan muistiin kirjaaminen saisi jotain tolkkua aikaiseksi ja ehkäpä jopa jonkinlaisia ratkaisuja.

Meillähän ongelmana on tietyt arkielämän perusasiat, jotka eivät oikein toimi. Toisinsanoen Momo ei ole ihan hanskassa - temppuja Momo kyllä osaa hyvinkin ja hienosti treeneissä ja kisoissa, mutta arkielämässä tottelevaisuus ei aina ole ihan yhtä ilmeistä.

Ei sentään ihan kaikki ole mennyt päin mäntyä - Momo matkustaa julkisissa melkein hienommin kuin Tara (eipä juuri edes päätään siis nosta lattiasta matkan aikana, kun Tara saattaa nostaa päätään alkumatkasta outojen äänien vuoksi), osaa rauhoittua odotettaessa ihan missä vain (ei siis sähellä tai häärää ympärillä jos mitään ei tapahdu) ja on varma niin vieraiden ihmisten kuin koirienkin kanssa (rähisee toisille koirille oikeastaan vain ollessaan todella väsynyt, mikä on taas todellatodella harvinaista ja yli-innokkaille poikakoirille). Tarahan oli todella ärhäkkänä etenkin toisille koirille, mutta melkein kaikella yllättävälle tai vähän oudolle Momon pentuaikana, joten hyvin olisi voinut käydä toisinkin... Vapaana Momo kulkee hienosti tiettyjä (pupuihin liittyviä ;) tilanteita lukuunottamatta. Paukkuarkaakaan en ole tuosta onnistunut kasvattamaan, huolimatta Tarasta - Momo ei tänäkään vuonna lotkauttanut korvaansakaan uudenvuoden ryskeelle.  

Meillä on oikeastaan "vain" kolme ongelmaa, joiden kanssa ollaan taisteltu viimeiset kolme vuotta enemmän tai vähemmän:

1) Remmikäyttäytyminen (= vetää, vetää ja vielä kerran vetää ja remmissä käskyt muutenkin kaikuvat useimmiten kuuroille korville, kun vapaana ollessaan Momo tottelee todella ripeästi ellei ole jahdissa...). Tästä tulikin jo kirjoitettua edellä. Luultavasti tarvittaisiin vain roppakaupalla johdonmukaisuutta, johdonmukaisuutta ja vielä kerran johdonmukaisuutta. Ja tietenkin reiluutta, onhan se ihan selvä, että Momon korvat toimivat vapaana huomattavasti paremmin, koska kohtelukin on ihan erilaista kuin remmissä ollessa... Lisäksi on tullut huomattua viime päivinä, että kun antaa käskyt normaalilla (tai jopa hiljaisemmalla) äänellä Momo kuuntelee niitä paljon paremmin kuin huudettuja. Momo ottaa paljon äänensävystä - jos siinä on himppusenkaan epävarmuutta, niin käsky suurella todennäköisyydellä jää tottelematta, eikä jatkuva huutaminen kerro Momolle muuta kuin, että mamma on heikompi kun menettää hermonsa :).

2) Kaiken liikkuvan/siltä haisevan jahtaaminen (= useimmiten korvat katoavat ja Momo pinkoo hajun/liikkuvan perässä mikäli pääsee). Tämäkin on varmaan vähän näkemysero. Joidenkin mielestä koiran on ihan ok jahdata pupuja tms, kunhan se tulee pian takaisin. Näinhän Momokin siis tekee, ei se varmasti ole ikinä minuuttia kauempaa ollut jahtaamassa mitään, yleensä "reissut" kestävät muutaman sekunnin. Oma hysteerinen mielenlaatu kuitenkin on sitä mieltä, että näinkin urbaanissa ympäristössä koiran tulisi oman turvallisuutensa vuoksi pidättäytyä moisista huvituksista. Ja kun Tarankin onnistuin opettamaan olemaan lähtemättä minkään perään, niin tietenkin sitä odottaisi Momonkin toimivan samoin... Momo ei ole kuitenkaan kertaakaan saanut oikeasti "palautetta" jahtaamisesta, koska luoksepalaamisesta en ole voinut rankaista (ja lisäksi olen aina ollut niin onnestasykkyrällä Momon palaamisesta, etten ole edes ajatellut rankaisemista...), joten tähän voisi varmaan puuttua edes jotenkin jos vain jaksaisi liinan kanssa etsiä sopivia pupu maastoja jonkin aikaa (näin sen sai Taraltakin karsittua). Isompi ongelma on mopot, rullaluistelijat jne, joita joutuu ainakin kesäisin kohtaamaan aivan liian läheltä ja joista innostuminen aiheuttaa oikeita vaaratilanteita. Viime aikoina olen tullut siihen tulokseen, että ainakin osaltaan ongelma on ihan itse rakentamani. Tarallahan on aivan samat ongelmat, joten ihan Momon pentuajoista lähtien Momo on ehdollistettu siihen, että mopojen ja rullaluistelijoiden ohittaminen on suurenmittakaavan show, jolloin kuuluu huutaa ja riekkua minkä ehtii ja koska mamma on ihan paniikissa, on mammaakin yritettävä siinä sivussa suojella... Kolmen vuoden ehdollistaminen tiettyyn käytösmalliin on aika tehokasta... Jos oikeasti alkaisi ratkomaan ongelmaa, pitäisi se varmasti lähteä purkamaan ihan yksin Momon kanssa, siedättämisen kautta.

3) Tervehtimiskäyttäytyminen (= päälle hyppimistä, pussaamista jne). Tämä on ihan täysin oma vika. Tara ei ole ikinä hyppinyt vieraita vasten, joten Momon avoimuus oli jotain aivan ihanaa ja ihmeellistä. Eikä sitä uskaltanut "lintata" (tähän sopisi erinomaisesti silmien pyörittelyhymiö :). Nyt, kun Momo on kasvanut amatsonimittoihinsa ja rakastaa kaikkia rajunpuoleisesti, on vähän myöhäistä itkeä. Itsepähän annoin ja melkeinpä kannustin aikoinani hyppimään ihmisiä vasten... 

Osaltaan varmaan erot johtuvat myös tyttöjen luonne-eroista. Tara on pohjimmiltaan rauhallinen, vaikka osaakin olla tulta ja tappuraa. Momo taasen on täynnä energiaa, uteliaisuutta ja intoa kaikkea kohtaan - ensin tehdään ja sitten mietitään tyyppi :). Tara on myös huomattavasti pehmeämpi, mielyttämisenhaluisempi ja kontaktihakuisempi. Kun Tara tuppaa kysymään mammalta ohjeita ollessaan epävarma, Momo tekee useimmiten päätökset itse. Mörköikäisenäkin, kun Taran kanssa joutui menemään yhdessä katsomaan pelottavia asioita, Momo meni aina tutustumaan asioihin itse. Eikä Momolla ole ikinä ollut harrastettaessa agia, hakua tai mitä vain, ongelmia irtoamisen kanssa toisin kuin Taralla. Tarallakin on pienestä asti ollut taipumusta jahdata liikkuvia juttuja, mutta Momon saapumisen aikoihin jahdattavat kohteet olivat supistuneet mopoihin ja rullaluistelijoihin ja niidenkin osalta kielto riitti lopettamaan ei-toivottavan käytöksen. Kaiken muun olin onnistunut karsimaan, myös jänikset ja muut metsänelävät. Momolla into lähteä perään on jollain tavalla "räjähtävämpää" ja vähemmän hallittavissa olevaa kuin Taralla - Momo menee tilaan, josta sitä on vaikea tavoittaa. Sama vetämisen kanssa - kyllähän Tarakin veti aikoinaan (vaikka aika onkin kullannut muistot :), mutta sen vetäminen ei ollut ikinä yhtä "intensiivistä". Momo vain tuntuu tekevän kaiken suuremmalla intensiteetillä kuin Tara.  

Toisaalta erot voivat johtua siitä ajasta minkä tyttöihin on ihan yksinään laittanut. Vaikka Momon kanssa on tullut kuljettua pentuaikana paljon yksinään niin keskustassa, julkisissa, kavereita tapaamassa missä milloinkin ja treeneissä niin julkisilla kuin ilman (ainoa mitä Momo ei ole saanut mitä Taralla ensimmäisenä vuotenaan oli, on koirapuistokokemukset ja keskusta-asuminen), niin ongelmia en ole lähtenyt purkamaan ihan kaksin Momon kanssa. Taran kanssa taas luonnollisesti oltiin kaksin ja silloin pystyi ongelmiinkin keskittymään ihan eritavalla, eikä vain lakaisemaan niitä maton alle ja "kestämään" niitä. Enpä tiedä mitä siitä olisi tullut, jos Momolla olisi ollut Taran pentuaikojen tapa purra mammaa lenkin aikana jatkuvasti ja lujaa... Vaikeampi ongelmaa ainakin olisi ollut lähteä setvimään kahden koiran kanssa.

Toisaalta eroja on varmasti ollut myös johdonmukaisuuden kanssa. Taran kanssa olin niin "paniikissa" siitä, etten pärjää briardin kanssa, että Taran oli alusta asti ihan oikeasti toteltava käskyjä kerrasta - yksikin lipsahdus olisi mielikuvituksessani aiheuttanut kasapäin ongelmia. Momo taasen, no, Momoa on kyllä kommenneltu kovemmin ja enemmän kuin Taraa varmaan ikinä, mutta tietty johdonmukaisuus on puuttunut - kumpi on sitten syy ja kumpi seuraus... On jotenkin ollut helpompi antaa Momon porskuttaa mukana ja ajatella sen oppivan asiat sitten kuin itsestään... Jep, jep...  

Mutta, ongelmista huolimatta Momo tuo meidän elämään jotain paljon paljon enemmän kuin nuo ongelmat. Momon energia, hyväntahtoisuus, iloisuus, loppumaton into leikkiä, tehdä töitä tai vain halia ja pussailla on jotain mitä ei voi oikein sanoin kuvailla. Vaikka lenkit ovat jokus tosi rasittavia Momon vetäessä, jahdatessa pupuja tai kiljuessa mopojen perään, niin silti lenkille lähtee jokakerta mielellään. Ilman Momoa lenkit olisivat tylsiä, sillä silloin ei näkisi maailmaa Momon silmin - hauskana, jännittävänä ja jokapäivä jotain uutta ja innostumisen arvoista tarjoavana. Momo, vaikka onkin raisu, pitää omalla tavallaan huolta muista, ihan kuten Tarakin. Momolla se on fyysistä hoitamista - lähellä olemista, korvien, jalkojen tms nuolemista ja mielialojen vaistoamista ja niiden mukaan toimimista. Momon estoton ihastus ihmisiä, koiria, yhdessä tekemistä ja melkein mitä vain kohtaan on tarttuvaa - ei tuollaisen tyypin kanssa voi olla kiukkuinen ja kyyninen kovinkaan pitkään!

Näin Momon kolmivuotissynttäreiden kynnyksellä onkin todettava, että Momosta on kasvanut Taran rinnalle elämäni koira. Ei samoin kriteerein kuin Tara, jota voisi kuvata sielunkumppaniksi, mutta vähän niinkuin takavasemmalta, olemalla oma pieni, ärsyttävä ja iloinen itsensä. Jos Tara on mamman kallio, niin Momo on mamman auringonvalo. Siis hurjasti onnea kolmesta kokonaisesta vuodesta mamman hurmaavalle pikku riiviölle!