Momo säikäytti maanantaina pahanpäiväisesti. Aamulenkki kyllä alkoi lupaavasti, kun törmättiin Annamariin ja jäätiin "hetkeksi" juoruamaan. Tytötkään eivät panneet pysähdystä pahakseen - Momon mielestä Taunon kanssa leikkiminen olisi pitänyt olla sallittua, kun edellisestä kohtaamisestakin oli jo sen verran pitkä aika ja Tara taas innostuu aina nähdessään Blancon. Tara myös unohti teinien jossain lähistöllä räjäyttämän raketin tms (seuraavana päivänä, nyt onneksi vasta parintunnin lenkin jälkeen, jouduttiin taas kuuntelemaan pommien pauketta samassa paikassa, ja sen jälkeen ollaankin kierretty Kilon koulun metsä kaukaa ja toivotaan, että teinit kuluttavat pommivarastonsa jossain vaiheessa loppuun, niin että voidaan palata metsään rauhassa) aiheuttaman järkytyksen tapaamisen aikana. Lenkki jatkui mukavissa merkeissä, sillä riekkuenergia taisi jäädä pinnan alle kuplimaan ja kohtaamisen jälkeen Tara ja Momo riekkuivat päälle tunnin metsässä ihan päättömästi (ei tarvinnut lähteä kohimään lenkille tai edes innostaa tyttöjä juoksemaan lainkaan...). Tunnin jälkeen alkoi viluttamaan (pirun flunssa ) ja ilmoitin tytöille kotiinlähdön olevan käsillä. Tara oli kuitenkin erimieltä (jäi mököttäen istumaan paikoilleen, Taran tapa ilmoittaa mitä haluaa...), joten helposti manipuloitavana annoin luvan vielä yhteen riekkusessioon. Vauhdin hurmaa ei ollut kestänyt kuin hetken, kun kuuluu sydäntäsärkevä huuto. Huudon lähde paljastui kolmijalkaiseksi Momoksi, josta ei kuitenkaan tunnustelemalla löytynyt mitään vikaa. Siinä sitten itku kurkussa rutistelin ja paijasin Momoa hetken, kunnes Momo pyristeli vapaaksi ja lähti liikkeelle ilman tietoakaan klenkkaamisesta . Jalka ei onneksi vaivannut enää säikähdyksen jälkeen koko viikkona, joten ehkäpä kyseessä oli vain venähtäminen tms. Jos jotain tästä opimme, niin sen, ettei ikinä kannata ottaa mitään "vielä kerran". Aina siinä käy huonosti .

Keskiviikkoiltana tytöt saivat komeasta naapurinpojasta seuraa, kun Tonnin ja Jussin Hemmo -poika lähti tyttöjen kanssa remmilenkkeilemään. Porukka yllätti perusteellisesti - niin tytöt kuin Hemmo kulkivat koko puolentoistatunnin lenkin kuin enkelit (Tara tosin roikotti mielenosoituksellisesti päätään koko lenkin ajan - prkeleen perheen jäsenet eivät näytä edelleenkään olevan Taran suosikkityyppien joukossa, käyttäytyivät ne kuinka hyvin ja rauhallisesti tahansa ). Hieno käytös ei ollut ihan odotettavissa, kun yleensä tavatessamme Tara rutisee Hemmolle, kun taas Hemmo ja Momo pyrkivät pääsemään leikkietäisyydelle toisistaan - rehellistä sähellystä siis  .  Ehkä porukka oli vain hämmentynyt uudesta tilanteesta, kun ei meilläkään olla harrastettu yhteislenkkejä kuin siskon ja Annamarin laumojen kanssa. No, ensi keskiviikkona otetaan uudestaan, sittenhän se nähdään...

Eilen oltiin taas ihan normilenkillä keskenämme - melkein kolme tuntia ulkoilmaa siis. Ilma oli ihan järkyttävä - jo tutuksi tulleiden kuran, ravan ja muun kökön lisäksi tuuli oli älyttömän kova. Metsässä ilman vielä kesti, mutta muuten tuli kyllä ikävä kotiin. Ryökäleet olivat kaiken lisäksi laiskalla päällä, eivätkä viitsineet edes riekkua kunnolla - kiittämättömät kakarat .  Tänään flunssa nostikin sitten uudestaan päätään, ja kun Tara löntysteli laiskasti lähtiessämme ulos, päädyttiin vain tuohon pikkiriikkiseen metsänrepaleeseen talon takana. Tara onneksi sai provosoitua Momon juoksemaan yksinänsä puolisentuntia, joten kaikki olivat kohtuullisen tyytyväisiä kotiin päästyämme. Alkaa kuitenkin oikeasti kyllästyttämään tämä ilma aivan totaalisesti. Tytöt ovat koko ajan likaisia, aurinkoa ei ole näkynyt moneen viikkoon ja kaikki on kertakaikkiaan ankeaa - jäljestäminen tosin onnistuisi mainiosti tällaisella ilmalla, mutta kun ei pääse (jäljestämiskelpoiseen) metsään, niin eipä sekään hirveästi lohduta .

Iltalenkillä törmättiin vanhaan treenituttuun, joka oli menossa parkkihalliin treenaamaan. Sai houkuteltua meidät mukaansa (mitä sitä tekeekään muutaman nakin ja lihapullan eteen ) ja kyllä tekikin hyvää! Tytöt olivat ihan innoissaan (Taraa aluksi vähän ärsytti berniseura, mutta unohti seuran kun pääsi tekemään hommia) ja taisi sitä itsekin olla ihan yhtä innoissaan, vaikka näin yllätettynä ei osannutkaan oikein treenata muuta kuin pikkaisen seuraamisia, istumisia (Momolla ei asian suhteen enää mitään ongelmia!) sekä kaukoja. Sovittiin, että nähdään ensi viikolla samassa paikassa, eli nyt ei voi enää lusmuilla!