Uhuh mikä päivä eilinen oli. Momo oli ilmoitettu Aptukseen, joten näyttelyntäyteinen päivä oli agendalla. Momolla on taas turkin kanssa tosi mukava vaihe; muutaman päivän harjausväli ja koira on ihan huopiintunut. Momo oli pesty ja avattu edellisenä sunnuntaina, torstaina turkki oli jo pelkkää laataa ja perjantai-iltana, torstain monen tunnin selvitysoperaatiosta huolimatta, pohjavilla oli jo takkuuntunut. Ei pelkkä jokapäiväinen kuraojissa, metsässä ja mutaisilla pelloilla juokseminen voi sentään noin pahasti takkuunnuttaa turkkia? Turkin puunaaminen ei muutenkaan ole intohimojen kärkipäässä, joten täytyy myöntää, että tekee taas mieli ottaa sakset käteen ja hiukan lyhennellä meidän ongelmaa...

Intoa nolla siis – varsinkin kun päästiin Annamarin ja Taon kanssa paikanpäälle ja kävi ilmi kuinka täyteen ängetty paikka oli (ihana paikka ahtautta ja väkijoukkoja inhoavalle siis), puhumattakaan kehien koosta. Jos jotain odotuksia oli ennen kehään menoa (tosin eipä niitä juurikaan ollut, tuomari kun ei tykännyt Momosta kolleegiossakaan vuoden alussa, mutta kun Annamari oli toista mieltä, niin pitihän sitä kokeilla tuuriaan kun näyttely kerran näinkin lähellä oli), niin kehien koko oli viimeinen niitti odotuksille. Juuri edellisessä näyttelyssä sain ohjeeksi juoksuttaa Momoa lujaa, jotta se saa kunnolla voimaa liikkeeseen – muuten varsinkin takaliikkeet ovat kamalan näköiset. No, postimerkin kokoisessa kehässä ei paljoa oteta vauhtia :P. Kaiken lisäksi kehään päästyämme Momo otti ilon irti touhusta koko rahan edestä – boingboig, ärinääpurinaa juoksun aikana ja taisi tuo innoissaan melkein hypätä tuomariakin vasten. No, onneksi ei sentään alkanut astumaan narun päässä roikkuvaa mammaa, joka toivoi viimeistään siinä vaiheessa olevansa miljoonan kilometrin päässä – Momo kun alkoi harrastaa sitäkin melkein heti näyttelypaikalle päästyämme.

Kolleegiossa jäi mieleen, kun tuomari sanoi Momossa olevan todella paljon virheitä - eilen sitten saatiin lista paperille: linjat, silmät, kaula, lapakulma, taka- ja etuliikkeet ja kehätavat (paperi loppui, joten sieltä puuttuu selkeästi ainakin pehmeä turkki, kapea rintakehä ja hörökorvat, niin ja ruokaa ei saa enää kuulemma antaa ollenkaan :D). Hyvää Momosta ei sitten löytynytkään muuta kuin hännän pituus. Tuloksena tuskaisesta päivästä H, hirveä päänsärky ja päätös olla kiusaamatta itseäni enempi näyttelyissä – turistina on aina hauskempaa ja nyt kun saatiin oikeasti asiantuntevalta tuomarilta arvostelu, niin kaikki päinvastaiset arvostelut tuntuisi jollain tapaa vääriltä. Nyt kun joku vielä keksisi yhtä hyvän syyn jättää tokokokeissakin käymisen, niin elämänlaatu paranisi huomattavasti :P 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mutta, ei päivä kuitenkaan ihan ankea ollut – odotteluaika sujui mukavassa seurassa ulkoilmassa ja suloinen Milli tyttö oli pentu ROP ja pikku Taotao voitti kirkkaasti koko potin! Niin ja olihan Momolla ainakin kivaa, vaikkei mammalla ollutkaan :D .

Tänään aamulla, kun mamman pää oli jo kohtuullisessa kunnossa, suunnattiin aamulenkille. Vaikka ei ihan kukonlaulun aikaan päästykään liikkeelle, niin onneksi porukkaa oli vielä suht vähän liikkeellä upeasta ilmasta huolimatta. Ilma oli siinä vaiheessa jo niin lämmin, että jänöjussitkin olivat vetäytyneet varjoisiin paikkoihin piiloon Momon tarkoilta silmiltä ja nenältä. Tytöt siis pääsivät juoksemaan, painimaan ja rypemään kuraojissa sydämensä kyllyydestä muutaman tunnin ajan, eikä mamman tarvinnut tällä kertaa kertaakaan miettiä sydän kurkussa missä asti Momo on pinkomassa jänisjahdissa. Miten sitä voikin tulla niin hyvä mieli pelkästään onnellisena juoksevia koiria katsoessa! Kohta tytöt jäävät hetkeksi yksin kotiin, kun mamma lähtee Nikon kanssa katsomaan taloja maalta. Jos oikein hyvä säkä käy, niin tällä kertaa jopa ihastuu johonkin niistä ja sitten oltaisiinkin askeleen lähempänä omaa rauhaa.