Tänään oltiin taas hakuilemassa. Tai Momolle otettiin vain ilmaisua, mutta kuitenkin. Tara jäi tällä kertaa kotiin, eikä tullut edes tallailemaan, kun monen tunnin odottelu autossa pakkasessa ei luultavasti kamalan hyvää lonkille tee siitä huolimatta, että Taralla olisi fleecepuku päällä. Jostain syystä sitä tuntee syyllisyyttä jos jättää Taran kotiin, tyttö kun on aina niin innoissaan kun pääsee mamman kanssa tekemään ihan mitä vaan. Olisi niin kiva, jos keksittäisiin Tarallekin oma harrastus, mihin se saisi lähteä mamman kanssa ihan ilman Momoa...

Viime viikolla Momo toi ensimmäisen kerran rullan ihan käteen asti ja vaikka osasinkin pelätä, että se taisi olla vahinko, niin kyllä sitä silti toivoi, että ehkäpä homma olisi alkanut sujumaan. Mutta eihän siitä taaskaan tullut oikein mitään. Rulla tippuu koko ajan jalkoihin tai vähän kauemmaksikin. Usein ekalla pistolla rulla jää ukon lähelle tai tippuu viimeistään puolivälissä matkaa. No, tulihan se viimeinen rulla taas käteen asti, mutta se vaati tutun maalimiehen "taistelemaan" (ei siis päästänyt irti rullasta vaan Momon yrittäessä ottaa rullan mukaansa ukko vetikin vastaan) rullasta ennen irroittamista. Tämä ilmeisesti nosti Momon kierroksia (tai sai sen yhdistämään rullan kapulaan, joka on rakennettu täysin taistelun kautta ja joka on yksi juttu missä me oikeasti toimitaan yhdessä) niin, että suu pysyi kiinni loppuu asti.

Eli ei siis taas oikeastaan hajuakaan mistä tuo onnenkantamoinen oikeasti johtui. Kaikkea ollaan yritetty: Momo ei halua/ehdi taistella rullasta mamman kanssa -sillä on liian kiire näytölle, makupalojen kanssa käy samoin kuin noudossakin - makupalat kädessä tiputtaa aikalailla välittömästi suussa olevan esineen, poisjuokseminenkaan ei pidä suuta kiinni eikä pois päin katsominen (koiran mahdollisen paineistamisen vähentäminen, kun sattuneesta syystä sitä koiran suuta tulee tuijotettua aika intensiivisesti...) tai kyljen koiraan päin kääntäminenkään ole auttanut. Nyt on sitten pohdinnassa kehuminen, kun osa on sitä mieltä, että Momoa pitäisi kehua reippaasti myös niistä puolivillaisista rullan tuonneista. Itse ei millään haluaisi kehua Momoa puolivillaisesta suorituksesta, varsinkin kun koira pääsee kuitenkin päämääräänsä eli näytölle. Kun oikea onnistuminen tulee, niin kehuja tietenkin tulee ihan spontaanistikin aika reippaasti. Aiemmin Momo tiputti rullan aika nopsaan jos kehuin sitä matkan varrella, joten olen opetellut pitämään suuni kiinni siihen asti kun koira on luona, mutta ehkä sitä voisi kokeilla uudestaan nyt kun juttu on vähän tutumpi Momolle. Jos vaikka aloittaisi kehumisen jo matkalla, ehkä se innostaisi Momon loppuun asti, kun monissa asioissa tyttö innostuu kehuista kovasti?

Kotona olen opettanut lelujen ja rullien kanssa Momon tulemaan esineen kanssa sivulle (ettei rullan tuominen olisi noutoliike, kun se ei ole toiminut ja ilmeisesti paineistanut Momoa) ja silloin rullan tuomisessa ei ole mitään ongelmia. Ongelmana metsässä on Momon kiirekiirekiire maalimiehen luo (ja ohjaajan vähämerkityksellisyys koko prosessissa) ja tietenkin se, että kotona ei ole ukkoa vaan joudutaan treenaamaan Momon kanssa kahdestaan.

Argh! Tietenkin tässä vaiheessa olisi hyvä muistaa, että treenikerrat ilmaisun osalta jäävät varmasti alle viidentoista ja olosuhteista (se auton puute nyt lähinnä :) johtuen treenikertojen välissä on usein tooosi pitkiä taukoja, mutta silti ärsyttää tämä oma kädettömyys. Luultavasti tätä menoa onnistun lyttäämään Momon innon koko lajia kohtaan :( .

No onneksi oli aivan ihana ilma, lunta tuli kunnolla ja kerrankin oli jopa pakkasta. Treenien jälkeen nappasin siis Taran kotoa ja suunnattiin kunnon lenkille lumimyrskyyn. Tytöt saivat kulkea pitkät pätkät ihan rauhassa vapaana, kun vastaantulijoita ei ollut juuri lainkaan. Kunpa nämä ilmat jatkuisivat nyt vihdoin pidempään. Ainainen kuran ja hiekan siivoaminen kun on alkanut pikkuhiljaa kyllästyttämään :D.