Kuten näkyy, blogipohja hävisi taivaan tuuliin samalla kun luovuin kotisivuista. Näyttää niin kaamealta, että päätin muuttaa blogin suoraan uuteen osoittteeseen :D.

Jotenkas jatkossa meidän jutut löytyy tuolta: http://tukkasilmilla.blogspot.com/

Joulu tuli ja meni - vietettiin iso osa joulusta siskon perheen luona, eikä joulu lopulta ollutkaan yhtään niin ikävä kuin pelkäsin. Etenkin Tara tykkäsi kovasti (aina kotiinlähdön aikaan yritti vaivihkaa jättäytyä sinne). Mukava juttu, kun muuten Tara oli jotenkin vähän "masentunut" joulun alla (tai sitten olen taas inhimillistänyt mummelia urakalla..). Yllättävän hyvin tuo lauma meni lasten seassa jouluhulinassa, olin varautunut vähintään joulukuusen kaatamiseen, mutta tosi siivosti olivat - jopa sätkispätkis. Tosin aattona käväistiin Kirkkonumella peuhaamassa Mellan kanssa, ihan varmuuden vuoksi :D.

Ällöt kurakelit jatkuivat jouluna. Itseasiassa pahenivat vain, kun saatiin nauttia oikein kunnon myrskyistä (täällä rakennustyömaiden keskellä oli aika villiä lenkkeillä rakennusrojun liidellessä pitkin poikin ympärillä). Joulupäivänaamuna päästiin kuitenkin osalliseksi niin auringosta kuin pikkupakkasestakin. Ihkua!

Lumesta ei tietoakaan, mutta on se vähän huurussa (eikä ainakaan kurainen..)!

Uusi vuosi (29.12-3.1.) vietettiinkin sitten Rymättylässä. Paras päätös ikinä - ensimmäistä kertaa vuosiin Tara ei huomannut yhtään vuoden vaihtumista! Siis oikeasti yhtään <3. Ja minä jopa pystyin seuraamaan ikkunasta ilotulituksia (oliskohan olleet Turun/Naantalin ilotulitukset, jotka näkyivät horisontissa, ääntä ei siis juuri kuulunut, mutta silti!). Talvesta ei ollut tietoakaan, joten muun rymyämisen lisäksi koirat uiskentelivat meressä.

Tara paineli koko viikon menemään muiden mukana (usein se on innostunut ekana päivänä riehumaan niin, että on satuttanut koipensa ja joutunut sitten ottamaan iisisti loppuvierailun) ja masennuskin hävisi sen sileän tien. Kerrassaan ihana viikko! 

Vesi oli todella korkealla ekana päivänä, rantaa oli tuskin lainkaan näkyvissä (ja liikekuvaus ei ole puhelimen kameran parhaita puolia...)

Jätettyämme vastahakoisesti jäähyväiset maalaiselolle aloitettiin uusi vuosi pesusessiolla Annan luona. Ikinä en kyllä enää vaihtaisi pois Annalta hankkimiani pesutököttejä - ainakin kuukauden kampausväli, lähiön kurakelit (sisältää aidon kuran lisäksi niin öljyä, tiesuolaa ja ties mitä muuta..) ja lopuksi viikko pelkkää uimista, metsää ja rapaa. Siis yhdistelmä, jolla tulee takuuvarmasti melkoisen takkuisia tyyppejä (etenkin noista runsaan pohjavillan omaavista yksilöistä) ja silti pesun jälkeen selvitin kaikki kolme noin tunnissa. Uskomatonta!

Loppuviikon lomapäivät käytettiin tehokkaasti tutustuen paikallisten lenkkeilyrutiineihin ja tämän ansiosta ollaan *kopkop* saatu lenkkeillä melkoisen rauhassa ilman irtokoirakohtaamisia. Mutta halvalla tämä ei tullut - loppiaisena meinasin saada hermoromahduksen lähipelloilla, jossa oltiin ilmeisen väärään aikaan. Ikinä en ole eläissäni kohdannut niin montaa irtokoiraa (kaikki onneksi kilttejä), jotka saivat huidella täysin mielensä mukaisesti. Lopulta keksin oivan keinon saada hurtat remmiin - kaivoin puhelimen esiin ja aloin kuvaamaan. Ehkä sain samalla kylähullun maineen, mutta johan tuli ihmisiin vauhtia ja päästiin mekin jatkamaan matkaa ainaisen odottelun sijaan :D. 

Treenattu ei olla sitten yhtään, lenkkeilty vaan. Ensimmäinen treeni jollain saralla tapahtui vasta nyt tiistaina AgilityAkatemian treeneissä. Yllättäen rata meni kohtuu hyvin, vaikka takana oli pitkä tauko. Niin paljoa se ei kuitenkaan nostanut treenimotivaatiota, että olisin jaksanut raahautua tänään Sporttikoirahallin vapaavuorolle (vaki tekosyy nykyään: nokun tuulee niin hirveästi...). Mutta ehkä me taas löydetään treenimotivaatiokin jossain vaiheessa tämän vuoden puolella. 

Tänään oli taas hieman pakkasta (ja sitäkin enemmän sitä purevaa tuulta) ja jotenkin Pätkis onnistui kuoruttamaan naamansa lumella, tytöt olivat ihan normaalin näköisiä...

Tässä vaiheessa pitäisi varmaan perinteitä kunnioittaen käydä läpi edellistä vuotta ja miettiä seuraavaa. Tällä kertaa tyydyn kuitenkin vain toteamaan, että p***a vuosi (muutamia valopilkkuja lukuunottamatta) ja toivottavasti tuleva vuosi on edeltäjiään huomattavasti parempi. Treenata ainakin voisi viime vuotta enemmän...

Mutta itse asiaan - Momo täytti torstaina kokonaista seitsemän vuotta! Jotenkin uskomatonta, että ensi vuonna täällä olisi jo kaksi veteraani-ikäistä tyyppiä :/. Rakkaan kiusankappaleen synttäreitä juhlittiin asiaankuuluvin menoin, vaikka vähän tuntuu menevän tyttöjen vanhenemisten kanssa samalla tavalla kuin omien synttäreiden kanssa - ne mieluummin unohtaisi...

Niin raisu kun Momo osaakin olla, niin sisimmässään se on ikuinen haaveilija. Ihan pentuajoista lähtien olen yllättänyt Momon istumassa jossain, haaveilemassa. Kuvassa yhtenä uudenvuoden reissun aikana olleena myrskyisänä päivänä ihmettelemässä merta. Olisi varmaan istunut ja haaveillut tuossa ties kuinka kauan ellen olisi patistanut liikkumaan <3.

Juuh, joulu on ihan kulman takana, mutta joulumielestä ei ole tietoakaan...

Jatkuva rapa, kura, pimeys, sade ja kaikki muu ällö mitä tähän syksyyn on kuulunut runsain mitoin alkavat näkymään vähän kaikessa. Ei vaan huvita mikään eikä jaksa innostua yhtään mistään. Ajettiin viime viikonloppuna viimeistä kertaa Kiljavalle ja vaikka lunta ei ollut, ei huvittanut tehdä sielläkään yhtään mitään. Tai edes viihtyä siellä pitkään, vaikka kyse oli viimeisestä kerrasta. Napattiin vain viimeiset tavarat, jätettiin avaimet ja lähdettiin pois. Viikonlopun valopilkku oli ehdottomasti Minnan&Hemmon kanssa käyty lenkki (rapaisessa ja vetisessä) potentiaalisen uuden kodin maastoissa. Siis aivan mielettömän upeat lenkkimaastot (asunto itse on taas vähemmän upea, mutta nuo maastot...) ja vaikka Momo ei juuri lämmennytkään Hemmolle, Hemmon hepulointia katsellessa ei voinut kuin tulla hyvälle tuulelle :D. 

Mutta siis, täällä Espoossa kypsyttää ihan urakalla. Jos muutenkin on rapaista, niin kun koko alue on yhtä rakennustyömaata, voi kuvitella kuinka rapaista täällä (ja sitä myötä sisällä) sitten onkaan. Ja kun ihmisiä on talojen myötä tullut valtavasti lisää, on niitä idioottejakin tullut kasapäin lisää. Ei ole yhtäkään pissalenkkiä pidempää lenkkiä ollut, ettei olisi tullut vastaan hallitsemattomia irtokoiria. Ja nämä eivät ole edes tulleet pellolla tai metsissä vahinkolaukauksina vaan ihan tuolla kerrostalojen välissä - "omanapa" tyypit kun ei vaan jaksa laittaa niitä kouluttamattomia piskejään remmiin vaikka ympärillä on muita - kyllähän koirien pitää antaa toteuttaa itseään ja onhan se itsellekin paljon helpompi antaa koiran juoksennella valtoimenaan kuin yrittää raahautua remmissä kiskovan rakin perässä. Viimeksi pari päivää sitten irtopiski juoksi lähes 100 metrin matkan melkein suoraan meidän keskelle (siellä kerrostalojen keskellä, lähdettiin puistosta pois samaisten tyyppien takia, mutta oli tietty pakko seurata, koira vapaana...). Jos en olisi ollut varuillani ja kääntynyt juuri ennen, olisi se oikeasti tullut sekaan. Tuli huudeltua kasapäin hävyttömyyksiä omistajalle, mutta voisin laittaa pääni pantiksi, että törmätään vielä monta kertaa samoissa merkeissä. Että pistää vihaksi... Noh, jos jotain positiivista pitää asiasta kaivaa, niin *kopkop* kaikki irtopiskit ovat viime aikoina olleet ihan ystävällisissä merkeissä liikkeellä (tosin kokemus on osoittanut, että nämä ystävällisetkin muuttuvat aika usein vähemmän ystävällisiksi jos pääsevät ihoetäisyydelle Taran rähinästä..). 

Ai niin, eilen yritin lähteä pyörälenkille ylienergisen Pätkän kanssa - tyhjennetyillä kumeilla ei vaan kovin pitkää lenkkiä tehty... Lähiöelämä ei vaan ole meidän laumaa varten... 

No mutta, tänään saatii vähäsen lunta ja heti tuli hieman parempi mieli - toivotaan, että lumi olisi maassa vielä huomenna aamullakin..

Viime viikon perjantaina käytiin pikaisesti Tikkurilassa pankissa, kun talosta maksettiin loppukauppahinta - tammikuun toinen hallintaoikeuskin siirtyy, joten siihen mennessä pitäisi olla pystynyt tekemään lopullinen luopuminen :/. Ajeltiin pankista suoraan Kiljavalle, jossa majailtiin ensin tiistai-iltaan asti ja palattiin seuraavana päivänä lääkärintodistuksen kera (luovutin lääkärikammoni kanssa ja menin kiltisti lääkäriin sen jälkeen kun meinasin tukehtua yskääni aamubussissa..). Majoituttiin lopulta Kiljavalla tähän päivään asti. Tällä kertaa ei tullut treenattua yhtään (kahdet lauantain ja yhdet keskiviikon agitkin jäivät väliin). Hirveää tuhlausta, mutta olen ollut niin kipeänä, että koirat ovat vain saaneet ulkoilla keskenään päivät pitkät. Ei niin, että kukaan olisi valittanut - pääosin viihtyivät ulkona auringon noususta laskuun. Mitenhän sitä pärjää seuraavan kerran kun sairastun...

Ajatuksetkin treenaamisesta tai ainakin jäljestyksestä haudattiin viimeistään maanantai-iltana, kun saatiin vihdoin lunta! Itsenäisyyspäivän kunniaksi saatiin nauttia lumesta (joskin vähäisestä määrästä ja märästä, mutta parempi kuin ei mitään) tällaisissa tunnelmissa:

Huomaa äidin ja pojan erittäin kuvaukselliset jalkojen asennot (seuraavassa kuvasarjassa ne menivätkin sitten toisinpäin)....

Loppuviikosta lunta tuli enemmänkin, mutta tänään ennen kotiinlähtöä Kiljavalla näytti tältä:

Ei mitään valtavia kinoksia, mutta lunta kuitenkin - Klaukkalan jälkeen kaikki valkoinen olikin sitten hävinnyt maasta ja täällä Espoossa on taas inhottava rapaisen synkkä maa :(.

Sen lisäksi, että tauti on ollut melkoisen kamala, niin muutenkin oli aikasta ankeata viettää Kiljavalla noin pitkä aika ilman, että pystyi tekemään mitään ajatusten harhauttamiseksi. Jos ei olisi ollut pakko (en millään olisi jaksanut/kyennyt tarjoamaan koirille riittävästi ulkoilua/tekemistä Espoossa), niin en olisi kyllä ryhtynyt moiseen... Jos ennen tätä oli haikea olo, niin nyt haikeiluttaa sitten aikapaljon enemmän. Noh, ehkä tämä menee ohi, kun ollaan taas ihmisten ilmoilla huspois kaikkien muistojen keskeltä. Uh. 

Ai niin, tämä uutinen pysäytti tänään:  http://www.vantaansanomat.fi/artikkeli/84156-isot-koirat-raatelivat-joron-sairaalaan.

Pähkinänkuoressa: vapaana olleet rotikat hyökkäsivät borderterrierin päälle, rotikoiden omistajan reaktio oli kovin tutun kuuloinen:  "Mies huusi vain, ettei ole mitään korvattavaa, koska kaikki koirat olivat irti, sitten hän häipyi rottweilerien kanssa".

Näitä uutisia joutuu lukemaan aivan liian usein, mutta jotenkin tämä ärsytti normaalia enemmän, osui niin yksiin omien kokemusten kanssa. Sama rotu, sama hallinnan taso, sama sukupuoli omistajalla ja sama asenne - oikeasti mistä näitä sikiää, pistää niiiin vihaksi! 

Momoa (ja Momon käytöstä) tulee niin usein päiviteltyä, että pitää kerrankin kirjoittaa jostain, missä Momo on ihan korvaamaton. Momohan ei juuri mistään hätkähdä ja unohtaa ikävät kokemukset viimeistään seuraavaan päivään mennessä (luonnetestituloksestaan huolimatta :P) ja se on joskus ärsyttävyyteen asti itsevarma itsestään - ominaisuuksia jotka tekevät siitä ajoittain hankalan mutta toisinaan niin kovin helpon.  Muutama päivä sitten Momo todisti taas miten korvaamaton se on meidän laumalle. 

Nyt kun koirat ovat vihdoin terveitä, niin toki minun piti sitten sairastua.. Tiistaina ulkoiltiin siitä syystä jo puolenpäivän aikoihin. Tyypit olivat ihan täynnä energiaa (pienikin liikahdus ja kaikki steppasivat tokkuraisen mammansa ja ulko-oven väliä..), joten ajattelin parhaaksi raahautua pellolle, jossa itse voisin vain seistä koirien purkaessa energiaansa. Käveltiin hitaasti peltoja ympäri, aurinko paistoi ja olotila huomioiden oli jopa ihan mukavaa. Kunnes tultiin peltojen keskellä olevalle metsäsaarekkeelle, josta ulosputkahtaessa joutuu melkein heti kahden pikkutien risteykseen, joista toiseen ei ole oikeastaan minkäänlaista näköyhteyttä. Joten siksipä otan koirat aina tuossa rinnalle kulkemaan, etteivät pölähdä jonkun eteen...  Ja jälleen joutui toivomaan, että muutkin tekisivät niin. Kun päästiin metsästä, eteen tumpsahti kaksi pikkuterrieriä - ehdin napata vieressä kulkevasta kolmikosta pannoista kiinni ja huutaa "ota ne kiinni". Kun mitään ei tapahtunut vaan territ alkoivat tulemaan kohti, otin riskin ja päästin (muka vahingossa...) Momon pannasta irti.

Momohan on toiminut aiemmin bufferina Taran ja irtokoirien välillä, mutta rotikkakohtaamisen jälkeen (etenkin sen vuoksi miten kovasti Momo sai "turpiinsa" silloin) en ole uskaltanut, kun en ole ollut varma siitä järkkyikö Momon maailma ja siten sen rennon letkeä suhtautuminen kaikenlaisiin hiihtäjiin.. Päätin kuitenkin, että pienempi paha se on niin kuin yrittää pitää vouhkaavaa kolmikkoa aisoissa, kun territ tulee liian lähelle. Tara ja Pätkis huusivat jo ihan kierroksilla, mutta Momo ei välittänyt kavereiden mekkalasta vaan meni ottamaan territ vastaan omalla lunkilla tyylillään. Momo osoitti, että siihen voi edelleen luottaa  - pikkuterrit näykki ja hyöri ympärillä ja sekaan tuli vielä joku sekarotuinen keskikokoinen koira (ja tyypillä oli remmin nokassa vielä ainakin sakemanni...), mutta Momo ei provosoitunut <3. Näin Momo piti irtokoirat tarpeeksi kaukana meistä ja tilanne selvisi kohtuu helposti. 

Tosin kuten aina näissä tilanteissa, Momo ei olisi millään malttanut tulla koirien luota pois. Tulee kutsuttaessa puoleen väliin ja sitten lähtee takaisin... Pariin kertaan mentiin näin, kunnes menee hermo ja parin kirosanan säestämänä tyyppi suvaitsee tulla ihan loppuun asti. Koirat remmeihin ja lähdettiin mitään sanomatta (melkein teki mieli pyytää anteeksi Momon irtioloa, että pitääkin olla nössö...) lompsimaan eteenpäin. Muutaman metrin päässä päästän Taran remmistä, jotta saa purettua ahdistuksensa - olettaen että kohtaamamme tyypit menevät toiseen suuntaan. Tara lompsuttaa menemään rennosti vähän edellä, käyden vain välillä rinnalla ja Momo&Pätkä kulkevat eteenpäin ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vasta hyvän matkaa kuljettuamme ja kääntyessämme tieltä polulle tajuan, että tyypit olivat koko ajan kävelleet meidän takana ihan muutaman metrin päässä.... Ei kovin reilua, mutta tulipa testattua sekin jälleen kerran, ettei Taran aggre tosiaankaan nouse kuin kohtitulevista irtokoirista, muuten se voi kulkea (vapaanakin) ilman kiinnostusta muihin koiriin, vaikka olisivat ihan lähelläkin. 

Tänään käytiin agitreeneissä järkyttävästä olostani huolimatta. Juosta en kyennyt oikeastaan ollenkaan, kun henki meinasi loppua kesken ja olo oli aika monta kertaa hirveämpi kun päästiin kotiin - mutta tulipahan kuitenkin treenattua :D. Onneksi Pätkis oli paaaljon normaalia hitaampi, mikä teki ohjaamisesta huomattavasti helpompaa hitaammallekin. Päästiinkin tekemään koko rata (25 estettä) loppuun asti, mutta kuvaavaa on, etten silti kuolemaksenikaan muista miten rata meni...  Kepit meni ilman oikeanlaisia ohjauskuvioita ok ilman verkkoja, mutta kun yritin heittää Pätkän kepeille takaaleikaten, kuten tuossa olisi pitänyt, niin ei vaan mennyt - vauhtina oli etana ja tuli aina kesken pois. Kun ei ollut aikaa hinkata, jätettiin kepit suosiolla väliin, mutta seuraavalla sporttikoirahallin vapaavuorolla tietää kyllä mitä hinkutetaan... 

Tänään käväistiin kokeilemassa paimentamista Svedun paimennuskoulussa Somerolla. Päästiin Annamarin kyydillä, joten tytöt jäivät kotiin (en olisi kuitenkaan raahannut Taraa kosteankylmään autoon istumaan, etenkin kun siellä on ulkoilemisenkin kanssa vähän niin ja näin). Pätkis oli ihan eri mielentiloissa kuin heinäkuussa, voisi oikeastaan sanoa, että todella vaisu. Toisella kiekalla sentäs vähäsen innokkaampi kuin ekalla. Hommaa ei auttanut yhtään, että "ohjailin" koiraa ihan minne sattuu tai jos onnistuin selkeästi osoittamaan mihin haluan Pätkän menevän, olin sitten tiellä huitomassa kepillä... Huokaus. Noh, ihan kivaa kuitenkin ja mielenkiintoista kuten aina. Toivottavasti seuraavalla kerralla kykenen vähän parempaan (tosin agilitykokemuksen suomalla varmuudella voisin olla melko varma, ettei näin käy...).

Videot olivat molemmat sellaisia yli 10 minuutin mittaisia (ja oma mielipuolinen huitominen ahdistaa enemmän kuin laki sallii...), joten lyhentelin kahdesta kerrasta pienen koosteen (josta siitäkin tuli aivan liian pitkä, mutta en osannut enää lyhentää, joten menkööt). 

Kotiin päästiin jo joskus neljän aikoihin ja onneksi päästiin -  vastassa oli nimittäin pahin painajaiseni - paloauto talon edessä ja palomiehiä letkujen kanssa omassa rappukäytävässä. Rappu haisee ihan savulta ja palomiehet sanovat, että nelosessa palaa kunnolla. Kuulen kyllä vielä, että huoneistossa saa olla sisällä, mutta siinä vaiheessa olin jo juoksemassa aikamoisella vauhdilla tyttöjen luo...  Onneksi mitään hätää ei ollut ja sisällä tultiin vastaan onnellisen tietämättöminä talon tapahtumista. Koska tytöt olivat olleet viimeksi ulkona aamulla, oli pakko lähteä samantien ulos uhmaten savua sekä letkuista ja puhaltimista tehtyjä "esteitä". Ihmeen tervepäistä sakkia ovat kyllä, kukaan ei ollut moksiskaan rapusta täynnä palomiehiä tai kaikenmaailman esteitä, joiden ylitse jouduttiin kapuamaan, että päästiin pihalle. Lompsuteltiin vajaan tunnin pimeydessä, myrskytuulessa ja kaatosateessa (saatiinpa ainakin olla rauhassa ja tyypit kirmata ylimääräistä energiaansa pellolle) ja kun palattiin kotiin, ei palomiehistä ollut enää tietoakaan. Hyvä niin, mutta vähän jäi vaivaamaan mistä oli kyse. 

Eilen oli etäpäivä, joten suunta heti aamusta Kiljavalle.

Ennen lähtöä piti tehdä pikainen pissalenkki, jotta voitaisiin matkan varrella totella Imphan kentällä. Olisi pitänyt jättää väliin (etenkin kun Imphan kenttä oli käytössä, eikä päästy sinne), oli taas sellainen lähiökohtaaminen ettei paremmasta väliä. Huomasin jo kaukaa äärirasittavan koirakon, joihin törmätään aina aamuisin kun on kiire. Nainen antaa sekarotuisen malikan näköisen ja kokoisen koiransa vaania ja tuijottaa fleksissä ihan estoitta. Ihan pirun rasittavaa ja provosoivaa.. Noh, tällä kertaa en jaksanut vältellä tyyppejä, joten käveltiin niiden perässä (eroa jotain 20-30 metriä, ettei ihan perseessä oltu) kotia kohti. Koira jää vaanimaan fleksin nokassa ja välimatka pieneni kokoajan, koska eihän sitä piskiä nyt mitenkään voi kieltää moisesta... Mäen päällä koira sitten jymähti kokonaan ja koska en edelleenkään jaksanut jäädä odottelemaan josko voisivat mennä eteenpäin, päätin ottaa riskin ja yrittää mennä ohi kapella tiellä. Koirat olivat jo keränneet pitkästä tuijottelusessiosta melkoisia kierroksia, mutta päät kiinni ja rivistössä onnistuttiin menemään tuijottelevan koiran ohi. Melkein. Ihan kohdalla nainen luonnollisesti lajinsa tyypilliseen tapaan päästi remmiä vähän löysemmälle, jonka seurauksena koira sykäsi eteenpäin kohti meitä ja sanoi räyh. Lähimpänä (koiran puolella) olevan Taran hermo petti ja se sanoin väyh, joka sitten oli merkki Pätkälle, että nyt saa mennä ja se sinkosi toisesta reunasta eteeni. Muutama kirosana ja koirien työntelyä jaloilla ja millä nyt sitten sainkaan omille paikoilleen...

Ihan tahallaan jään jumittamaan siihen eteen sinkoilevan Pätkän ja steppaavien tyttöjen kanssa, vaikka järkevintä olisi ollut vaan mennä reippaasti eteenpäin. Otti vaan niin hemmetisti päästä jo pelkästään Taran puolesta, ettei jaksanut ajatella järkevästi. Noh, mitä kauemmin siinä seistiin, sitä enemmän Pätkis keräsi kierroksia - käskyllä sinkosi paikalleen ja sieltä taas salamana sättäämään, Momolla menee hermo Pätkään ja sieltä alkaa kuulumaan sellaisia ääniä, että kohta ei hyvä heilu ja Tara steppaa hermostuneesti edestakaisin kähisten aina välillä - eikä tilannetta yhtään ainakaan helpottanut, että itseltä oli palanut hermo jo aikaa sitten. Ihanassa solmussa siis oltiin (ja tässä vaiheessa on sanottava, että kuten irtokoirakohtaamisissakin, näissä tilanteissa kolme isoa koiraa, joista yksi vihaa epävarmuuttaan toisia koiria, yksi innostuu niistä valtavasti ja yksi kiihtyy muiden kiihtymisestä, on kahdelle kädelle aivan liikaa..) ja harmitti, ettei ollut voinut vaan antaa olla ja mennä eteenpäin v**utuksesta huolimatta :P. Noh, lisää kiroilua ja koirien siirtelyä omille paikoilleen, jos meinasivat singota kohti koirakkoa tai haastaa toisiaan kiihdyksissään. 

Viimeinen niitti tuli kun nainen huutelee meidän takaa, että tekee eläinsuojeluilmoituksen, kun _potkin_ koiriani. Aaaaaargh!!!! (ei tarvitse olla kovinkaan paljoa pääkopan sisällä, että tajuaa jalalla estämisen/siirtämisen olevan hieman eri asia kuin potkiminen). Jotain tuli vastattua, mutta siinä vaiheessa verenpaineet olivat jo niissä mitoissa, ettei mitään muistikuvaa mitä sanoin, mutta jos joku on varma, niin seuraavalla kohtaamisella kaivan kaikille kolmelle fleksit esiin ja annan niiden sinkoilla kohti ja tehdä mitä tykkäävät (Taran remmistä päästinkin tässä vaiheessa irti antaen sen revitellä sen kanssa oikein antaumuksella (ja voi kauhistus, leikkiessäkin tönin Taraa!) ja todella epäireilusti Pätkää kohtaa annoin sen loppumatkan sinkoilla ihan kannustusten kera minne tykkäsi, myös kohti jos siltä tuntui - tätä tulen varmasti katumaan, mutta ei vaan voinut vastustaa..). Vähän sama kuin niiden hallitsemattomien irtokoirien kanssa, ei vaan jaksa yrittää saada omaa laumaa käyttäytymään hajuttomasti ja mauttomasti, kun vastassa on "minun koiran pitää saada toteuttaa itseään" tyyppejä. Ehkä lähiöelämään sopeutuminen sujuisi kivuttomammin, jos antaisi omienkin ihan luvan kanssa toteuttaa itseään ainakin aina kun kohdataan näitä tietynlaisia tyyppejä. 

Luojan lykky päästiin lähtemään heti maalle, jossa omatkin hermot aina laskee kierroksia, muuten olisin kihissyt varmaan koko päivän kiukusta...

Kolmikko sai olla koko päivän pihalla, kun itse kökin sisällä töitä tehden, mutta ehdittiin me vähän treenata valoisaan aikaan. Polkaisin Pätkälle sellaisen noin 400 metrin jäljen, kuusi keppiä, kasa kulmia ja pari polun ylitystä sekä tarkoitushakuisesti ryteikköäkin. Kokeilin nyt kehua reippaasti hyvästä menosta ja palkata kepeillä ruuan lisäksi kepistä taistelemalla. Ilmeeseen tuli ihan kivasti jotain lisää, tosin alussa meni ajoittain vähän säheltämiseksi, joka onneksi jäi melko vähäisellä vaatimisella. Janalla otti ensin takajäljen taas (muuten kiva ilme ja lähti hienosti menemään kun jätti takajäljen), ekalla kepillä meinasi taas jatkaa jälkeä keppi suussa ja viimeisellä polunylityksellä meni jostain syystä vähän hukkaan (mutta löysi ihan itsenäisesti takaisin lopulta) - muuten oikein kiva jälki.

Jäljen vanhenemisen aikana (noin tunti, vähän yli) käväistiin Imphan kentällä. Pätkälle seuraamista ja jättöistumisia - kaikki ihan sikahienoja (tosin kaipaisin kyllä niin apparia katsomaan nuo jäävät, kun ei sitä itse pysty täysin sanomaan asennoista/nopeudesta yms) sekä patukalla muutama metrinen ja A, nekin hienoja. Loppuun vielä päivän treenin teeman mukaisesti ihan sikasiisti eteenmeno. Momon kanssa hinkattiin peppua (Momo oli niin hieno, tykkään niin Momon kiukkutekemisestä) ja otettiin (ihan täysin vino :D) eteenmeno. Tara sai sitten hubbabubbailla kaikkea kivaa.

Juuri ennen hämärtymistä päätin tehdä Pätkälle esineruudun omaan metsään. Vein kolme esinettä ekaa kertaa tosi syvään (50 metriä voisi olla ehkä tullut täyteen) ruutuun, joka tällä kertaa oli tallattu kokonaan. Kaikki esineet takana. Ekan esineen Pätkis vielä haki ja toi ihan ok, mutta kaksi muuta oli niiin ankeita, että päätin tehdä asialle jotain. Ja se jotain oli se, että juoksin Pätkän perässä ja pakotin sen etsimään _kunnolla_. Sitten otettiin väliin iloista esineen yhdessä leikkien viemistä muutaman kerran. Näin meni aina ihan vimmavauhdilla ja haki ja löysi ilman ongelmia. Sitten taas niin, että esine oli valmiina - hidas jäljestäminen alkoi... Tehtiin aikasta monta toistoa, jossa "jahtasin" Pätkää ruudussa... Meni välillä ihan puihin hommasta, mutta hain sen vaan uudelleen tekemään hommia (luojan kiitos tuo innostuu leikkimään aina, oli tilanne kuinka inhottava tahansa ja sillä ilme pysyy tehdessä ihan normina) ja olisikohan parinkymmenenminuutin hinkuttamisen ja vaatimisen jälkeen, kun tekemiseen tuli ihan erilainen ilme! Ruudussa ei enää haahuiltu hitaasti vähän sinnepäin, vaan liikkeet oli teräviä ja vauhdikkaita. Saas nähdä mentiinkö ihan metsään, pakko päästä tekemään pari ruutua ennen talven tuloa... 

Tänään aamusta Siikajärvelle viimeisiin ryhmäjälkitreeneihin tälle vuodelle. Pätkikselle halusin jotain helpompaa, joten useampi kulma, mutta vain kolme keppiä ja mittaa joku 400 metriä. Vanheni yli tunnin ja jana noin 15 metriä. Ja hitsi vieköön, ei ole Pätkä ikinä kuunaan tehnyt näin hienoa jälkeä. Jana oli superi, kaikki kepit nousi nätisti maahanmennen (jäljen ainoa kauneusvirhe tuli näissä, kun Pätkä nousi kehuttaessa seisomaan), kulmat menivät kuin raiteilla ja mikä parasta - se ilme <3. Nyt lumi voi tulla ihan rauhassa - tähän olisi niiin hyvä päättää syksyn jälkitreenit.  

PIkaisen metsälenksun (ja Ikea reissun :P) jälkeen Sporttikoirahallille, jossa tällä kertaa ohjatut treenit Timo Liuhdon johdolla. Rata tuntui kamalan vaikealta ja päästiinkin vain 16 asti. Mutta oppi kyllä paljon, jotenkin tykkään Timon tavasta selittää noita ohjauksia niin, että jopa minä jossain vaiheessa teen jotain sinnepäin. 

Tällaista rataa: 

Kakkosen viereen ensin vastaan ja siitä työntö kakkoselle ja heti pyörähdys kolmoselle, josta persjättö neloselle (ehkä) heti kun hyppäsi estettä, muuten meni ohi. Itselle selkeästi vaikeinta oli 7-10 esteet, etenkin se, että saan Pätkän hyppäämään ysin (ettei meni ohi) ja että ehdin 10:lle. Piti olla reippaasti etumatkaa (kutoselle ei saanut saatella, vaan heti juoksemaan kun oli lähettänyt kohti kutosta), persjättö seiskan jälkeen ja sitten piti ehtiä ysin siivekkeeseen ihan kiinni, jos meni yli niin ohjaus oli heti väärään suuntaan. Oli kyllä niin vaikeaa, mutta kun loksahti, niin tajusi kyllä heti miksi. Sama 15 ja 16 välillä piti kääntää selkä esteiden keskellä persjätössä (tms...), heti tuli koira mukaan.

Pitkästä aikaa näki aurinkoa, joten ulkoiltiin vähän vielä normaalia kauemmin hallin ympäristössä vapaudesta nauttien (ja niissä ohituksissa mitä tuli vastaan, oli kiva huomata, että provosoivatkin tyypit mentiin tuskatta ohi edellisen päivän kohtaamisesta huolimatta). 

Ja tärkeimmät viimeiseksi: Momo on ollut jo pari päivää ihan täysin kunnossa!

Viime perjantaina matkattiin taas töiden jälkeen Kiljavalle maaseudun rauhaan - jo siksi, että viikon pakkolepo (joka ulottui laiskan omistajan takia Momon lisäksi koko muuhun porukkaan) vaati vastapainokseen rajoittamattoman vapauden kirmata niin paljon ja sillä tyylillä kuin kukin tahtoi. 

Perjantaina oltiin paikalla niin myöhään, että ulkoiluksi riitti nopea pyrähdys metsässä, lauantaiaamuna koirat vaativatkin sitten jo ennen kukonlaulua pihalle pääsyä. Ja ryskyivät koko aamun ympäri taloa, sisälle kuului vaan tasainen tumtumtumtum. Hieman ennen yhdeksään alkoi olemaan valoisampaa ja päästiin lähtemään kentälle. Tytöille ihan pientä lihapullatekemistä. Pätkälle aika paljon seuraamisen hinkuttamista (ennakoivapeppu tulee edelleen parhaiten kun on ensin treenin alussa muistuttanut asiasta pariin kertaan) ja pari jäävää istumista (nopsaa <3). Seuraavalla kiekalla leikittiin kapulalla tasamaanoutoa, A:ta ja yksi metrinen. Pätkis oli ihan intona, mutta ongelmana tuolla oikealla kapulalla palkkaamisessa on se, että nytkin jouduin lopettamaan treenin vähän kesken, kun huomasin Pätkän suusta valuvan verta (keskiosa on puusilppua, josta irtoaa taistellessa lisää tikkuja suuhun...). Eteenmeno oli kuitenkin koko treenin paras osio - vimmaisen vauhdikas ja ihan suora (selkeästi Imphan kenttä on tutuin tai sitten siellä ei ole päässyt kertaakaan tekemään sitä rasittavaa pientä koukkausta eikä sitä myöskään tarjoile, vaikka muualla se ilmeneekin)! 

Kotiinpalattuani polkaisin Pätkälle vielä jäljen. Melko lyhyt, mutta pari isomman polun ylitystä ja useampi kulma. Kuusi keppiä. Jana noin 20 metriä aivan älyupea. Muutenkin meni tosi hienosti, varmasti ja säheltämättä ja ihan jäljen päällä. Tosin kerran hukkasin hetkeksi jäljen kohdassa, jossa oli selvästi enemmän hirven/peuran tms jälkiä. Ilmeisesti noita on ollut liikkeellä enemmänkin, sen verran monessa kohtaa törmäsin noinkin pienellä alueella sorkan/kavion/mikä se nyt onkaan painaumiin. Kovin olin tyytyväinen kuitenkin kokonaisuuteen. 

Parisen tuntia lepäilivät aamuruuan jälkeen ja sitten olivatkin pihalla illan pimenemiseen asti (neljältä alkaa olemaan jo ihan pimeää, ällöällö talvi...). Jossain vaiheessa tehtiin hubbabubba esineruutu - heitin tallaamattomalle alueelle kolme esinettä kun koirat olivat toisessa päässä pihaa ja lähetin Pätkän sitten etsimään niitä. Tällä kertaa esineiden löytymisen lisäksi myös etsimisessä oli vihdoin vauhtia ja vimmaa - jippii!

Kahden aikaan havahduin siihen, että alkaa hämärtymään. Joten ei muuta kuin polkemaan uusi jälki Pätkälle. Nyt pitkähkö, lähemmäs 700 metriä, kuusi keppiä ja ainakin 4 kulmaa ja viisi polun ylitystä (pari isompaa, loput pienempiä). Vanheni kolmisen varttia (alkoi hämärtymään niin nopeasti, että oli pakko lähteä ajamaan, ettei jouduttaisi jäljestämään pimeässä). Jana jälleen 20 metriä ja tosi hieno. Muutenkin hieno ja tarkka jälki tämäkin. Kuten aamuisessa, ei tässäkään ollut keppien kanssa minkään valtakunnan ongelmia paitsi kolmoskepillä yritti keppi suussa jatkaa jäljestämistä - muissa meni ongelmitta maahan. Ainoa mikä ehkä vähän häiritsi muuten hienoa jälkeä oli hieman hitaampi vauhti. Ei paha, mutta vanhat ongelmat muistaen, niin silti ihan pikkaisen vaivasi. Kaikenkaikkiaan kuitenkin erihieno jälki alusta loppuun. Hyvä Pätkä!

Illemmalla vielä vähän leikitin ja haukutin Pätkää treenilaatikon pohjalta löytyneella patukalla (paljon parempi kuin se meidän iänikuinen minikokoinen ja kovettunut vauvapatukka, joten taitaa olla aika siirtyä tuohon). Ihanasti sain esiin muutaman kerran kunnon kiukkuakin härnäämisen tuloksena <3.

Sporttikoirahallin agit olisi ollut myös, mutta en viitsinyt lähteä sisätiloissa pidettävään treeniin kun Momon kennelyskästä oli niin vähän aikaa (itseasiassa taisi tuolloin vielä yskiä silloin tällöin satunnaisesti), vaikkei tauti Pätkään ollutkaan siirtynyt. 

Sunnuntaina taas heti kukonlaulun aikaan nauttimaan pihasta (ilma oli niiin ihana, aurinkoinen ja kuulas pakkaspäivä) ja aamun valjettua kunnolla, polkemaan Pätkälle jälki. Maa oli jäässä, koska pakkasta oli tosiaan yllättäen viisi tai ylikin. Useampi kulma, viisi keppiä, lyhyempi kuin lauantain jälkimmäinen. Jäljen vanhenemista (melkein tasan tunti) odotellessa huristettiin Imphan kentälle tottelemaan. Pätkän kanssa hinkutettiin taas seuraamista (ihan ok, mutta jotain jäin kaipaamaan, tosin takapää liikkui upeasti), istumisia (superit) ja eteenmeno (hieno!). Tytöt saivat hubbabubbailua. 

Jälki oli paljon huonompi kuin lauantain. Jana oli kökkö (takajälkeä ja säheltämistä) ja jotenkin koko jäljessä oli puutteita keskittymisessä ja intensiteetissä. Kepit ja polun ylitys sentäs oli hienot. Kökön janan takia tein vielä kaksi janatreeniä (polun molemmille puolille noin 30 metrin pituiset pätkät, janat noin 15 metriä) - jälkien ilmeet oli kivat, mutta janoissa oli vähän haparoimista kummassakin. En kuitenkaan jaksanut enää hinkata lisää. Toivottavasti ehtii vielä. 

Ennen yhtä olikin sitten lähtö Kirkkonummelle asuntonäyttöön (ihana asunto, vähemmän ihana alue) ja sieltä takaisin Klaukkalaan näyttöön (tylsä ja huonopohjainen asunto, aivan ihana alue - pitää laittaa korvantaa). Alkaa kyllä jo vähän tympimään koko asunnonmetsästys - oman pikkuasunnon pohja alkaa tuntumaan aivan luksukselta ja kun oikein miettii, niin onhan tässä vaan aika hyvät ulkoilumaastotkin peltoineen ja metsineen (ainakin niin kauan kunnes kymmenet  ja taas kymmenet rakenteilla olevat kerrostalot saavat asukkaansa ja alue alkaa olemaan tupaten täynnä...). Jos melkein takapihalta aukeaa tällaiset metsät, niin ei tämä nyt niin paha voi olla:

Sitten takaisin Kiljavalle, josta ruokailun ja ulkoilun jälkeen haikein mielin takaisin Espooseen. Ehkä tämä joskus helpottaa.

Maanantaina käveltiin Olariin Trim-it:iin Annan luo hakemaan kolmikolle tähän kamalaan pimeyteen kunnon supervilkkupannat ja öljyä (pesemiseen) auttamaan takkuturkkien taltuttamisessa. Ei siis mitään erikoista eivätkä päässeet missään vaiheessa edes vähäsen vapauteen (jossa olisi voinut syödä jotain sopimatonta). Tästä huolimatta Momolla oli seuraavana aamuna maha ihan sekaisin ja sitä on jatkunut tähän asti (ei ole saanut muuta kuin canicuria maanantaista asti, joten eipä sieltä enää mitään voisi tullakkaan - nyt illalla saa kyllä jo riisi-kana-piimä seosta ettei ihan kuihdu pois..). Mikä inhottavinta, huomasin pesun yhteydessä (uusi öljy on ihan taika-ainetta <3) Momon hännän ja selän liitoskohdassa jättimäisen patin...

Tänään käytiinkin sitten Pätkiksen agitreenien jälkeen eläinlääkärissä, jossa Momo sai antibioottipiikin (en kyllä ymmärrä miksi, kun kerran yskä oli voitettu ja mahatautikin näytti olevan häviämässä..), Tylosinia ja patti käytiin läpi, todettiin talipatiksi ja tyhjennettiin. Momollahan on kesästä lähtien alkanut putkahtelemaan noita samoja (tosin huomattavasti pienemmässä mittakaavassa), eläinlääkäri arveli johtuvan jostain hormonaalisesta, tiedä sitten.

Mutta Pätkiksellä oli tosiaan agit tänään kahden viikon tauon jälkeen (viime viikolla ei päästy, kun työt haittasivat harrastamista plus Momo yski). Tällaista rataa, tai siis vähän sinnepäin, en taas muistanut miten esteet sijoittuivat:

Ensin pitää hehkuttaa ja hihkuttaa - Pätkis meni taas kepit oikein superhypermallikkaasti ilman verkkoja ja ekaa kertaa tehtiin keinukin osana rataa (ensin ehti tehdä lentokeinun, seuraavilla kerroilla ehdin ottaa vastaan). Jippii!!! Muutenkin Pätkis oli ihan liekeissä, ja omakin tekeminen oli ihan ok (kuulemma oli jopa sujuvaa ohjausta...), siis suhteutettuna omaan tasooni ja siihen asti kunnes tökkäsin tuohon 14 A ja 14 B välille (olisi jatkunut vielä 20 asti, mutta me jäätiin nyt tuohon 16:sta), en vaan saanut valsseja sujumaan sitten millään. Eka valssi piti tehdä 13 jälkeen jo heti kun Pätkis oli hyppäämässä 14 A:ta (jonka jälkeen oma liikeratani oli aina liikaa esteelle päin, sujui vasta kun ohjauduin reilusti sivuun, takaakierron suuntaan) ja sitten heti toinen valssi kun koira oli hyppäämässä 14 B:tä (tämä oli se mikä ei vaan jostain syystä onnistunut millään, oli taas niin jälkeenjäänyt olo, kun hinkkaamisesta huolimatta tein aina väärin..). Muuten 7 (keinu) jälkeen kun teki valssin ennen 8:ia, niin meni sujuvammin. 11 on A ja 3 pituus. 

Nyt jäädään toivomaan, että Momo vihdoin tervehtyisi kokonaan - tarkoitus olis lepäillä loppuviikko. Seuraavat treenitkin on vasta lauantaina sporttikoirahallilla, sunnuntaina lähdetäänkin Pätkän kanssa Somerolle kokeilemaan paimentamista toiseen kertaan.

Lauantaiaamuna Taliin purkamaan ensin riekkuenergiaa ja kentän vapauduttua ihan pikkaisen treenaamaan Pätkän kanssa. Vähän seuraamista (pikkasen pliisua), tasamaanoutoja leikkien (ok, mutta hemmetti kun saisi palautukseen lisää vimmaa, tuo on vaan jotenkin niin rasittavan pikkusievää) ja sitten keskiloiva A ja pari metristä. Kapula hajosi ekalla metrisellä kolmeen osaan, joista Pätkis valkkasi sitten jonkun. Seuraavalle napattiin suosiolla joltakin kentälle jäänyt kapula. Nämä oli kaikki ihan ok. Loppuun eteenmeno, joka oli sekä himppusen normaalia hitaampi että taas hieman kiero. Graah. Treenien jälkeen menin Starkkiin kyselemään mutteria korvaamaan kapulasta tippunutta, mutta lopulta kävi niin, että Starkin pojat leikkasivat metallitangosta kokonaan uuden keskiön. Toivottavasti sillä saataisiin kapulasta vielä toimiva, niin hyvä tuo on ollut, että olisi sääli jos siitä ei enää tulisi peliä.

Pienen levähdystauon jälkeen mentiin taas. Sporttikoirahallin vapaatreenivuorot on nyt jaettu fiksusti niin, ettei kaikki olla samaan aikaan. Ennen omaa vuoroa ehdittiin ulkoilla melkein kolme varttia. Taran koipi näyttää nyt kenkuttelevan vain kun nousee autosta, hetken jolkottelun jälkeen siitä ei enää näe juuri mitään. Otettiin keppejä ilman ohjureita. Toiseen suntaan menee ihan superisti ja olisi ehdottomasti pitänyt jättää siihen. Kun vaihdoin suuntaa, Pätkis jätti aina kaksi viimeistä menemättä. Hinkutettiin taas sitten ihan urakalla (ja lopulta laitoin loppuun ohjurit). Keinua tehtiin myös, nyt alkaa olemaan jo samalla innolla menossa sille kuin kaikkeen muuhunkin. Nyt vielä lasken keinun alas, mutta jossain vaiheessa pitäisi alkaa antaa sen rämähtää - ei pitäisi ahnehtia, mutta kun niin tekisi mieli edetä tämänkin suhteen vauhdilla :D. Lisäksi tehtiin muutamia erilaisia radanpätkiä ilman ajatuksen hiventäkään takana. Kolme varttia Pätkis joutui hinkuttamaan, kun en malttanut lopettaa (ja meidän lisäksi oli vain yksi paikalla, joten aikaa oli ruhtinaallisesti) ja viimeisen vartin ajaksi tytötkin pääsivät puuhaamaan jotain pientä. Momo sai pieniä radanpätkiä ja Tara pelkkää putkea ja pussia. Olivat muuten aika onnellisia <3.  

Sunnuntaiaamuna Siikajärvelle jäljestämään. Pätkis sai jäljen, jossa oli mooonta kulmaa, neljä keppiä ja joka oli noin kolmen vartin ikäinen, jana noin 10 metriä. Jana oli uhan superi ja jäljesti hienosti ekalle kepille, jonka jälkeen meni vähän hutiloiden missaten yhden kulman. Mokan korjaamisen jälkeen tarkensi menemistään ihan selkeästi ja meni lopun kivasti (jopa kallion ylityksen!!). Yksi keppi neljästä jäi matkalle, varmaan sinne missä hutiloi. Treenien jälkeen ajettiin vauhdilla Klaukkalaan ja sieltä Läyliäisiin asti asuntonäyttöihin. Kumpikaan ei sytyttänyt tarpeeksi (toisin kuin eilen Nurmijärvellä ihastelemani asunto, joka kyllä sitten tietenkin on aivan liian kallis tähän budjettiin *huokaus*), mutta ihan turha sunnuntainenkaan reissu ei ollut, sillä paluumatkalla koukattiin Kiljavalle. Tyypit saivat humputella metsässä ja Pätkis sai hubbabubba esineruudun (kolme esinettä heiteltynä ei tallatulle alueelle, sai etsiä Momo kirittäjänä, ei tälläkään itse työskentelyyn saanut vauhtia, palautukseen kyllä ja hienosti kaikki kolme nousivat ongelmitta). Kotimatkalla pysähdyttiin vielä Imphan kentälle, jossa Pätkä sai vähän seuraamista, pari luoksetuloa, pari metristä ja A:n (oikein kivat) ja loppuun eteenmenon (nopsa ja ennenkaikkea - suora!! :D).

Siinä missä Taran liikkumisessa on edelleen havaittavissa satunnaisesti hienoa jäykkyyttä on Momo pannut "paremmaksi" ja hankkinut itselleen kennelyskän. Se alkoi yskiä ja kakoa limaa lauantain ja sunnuntain välisenä yönä - ihan samankuuloinen kuin Tara silloin vuosia sitten kennelyskän kourissa. Mahdollisimman rauhassa olen yrittänyt sitä pitää eikä kuumetta ole, joten toivotaan, että paranee pikaisesti ihan itsekseen. Viime yö oli jo kahta edellistä rauhallisempi eikä tuo päivisin juuri ole enää yskinyt lukuunottamatta innostumisia. Taralla ja Pätkällä ei ole mitään oireita, toivottavasti ei tulekkaan... Mutta siitä huolimatta ollaan koko porukka nyt tämän viikon rauhallisemmin.

Viime viikon tiistaina suunnattiin Lepuskiin (hitsit urheilupuisto onkin muuttunut siitä kun vimeksi olen siellä kulkenut kunnolla..) EPK:n tottiksiin, joissa teemana nouto. Pätkä sai kaksi kiekkaa. Ekalla norminoutoja "lelu"kapulalla. Ihan innoissaan oli kapulastaan, mutta siitä huolimatta mitä useampi toisto, sen hitaampi etenkin takaisintulovauhti oli. Ja mälvääminen oli ihan valtoimenaan... Graaah. Tokalla kiekalla sitten vain leikin kapulalla (eli ilman perusasentoja tms sai lähteä vauhdista kapulan perään, kehuin ja käskin tuomaan kun oli kapulalla ja juoksin itse kauemmaksi - sai tulla eteen tai hypätä vasten oman valintansa mukaan) ja johan vauhtia oli taas molempiin suuntiin. Vielä kun keksisi miten saisi tuon vauhdin liikkeeseenkin... Noh, ehkä se tulee treenien myötä. Jos ei tule, niin mietitään sitten jossain vaiheessa uudelleen.

Keskiviikkona huristeltiin töiden jälkeen ensin Kiljavalle humputtelemaan metsässä, jonka jälkeen vuorossa oli Hyvinkää ja koirakylpylä, jonne kolmikko jäi seuraavaksi reiluksi viideksi päiväksi (vähän hirvitti noinkin pitkä aika, joten varasin tyypeille kolme uintikertaa, että olisivat ainakin saaneet vähän liikuntaa pissatuslenkkien lisäksi). Hyvinkäältä matka jatkui Pirkkalan kautta Saksaan.

Tällä kertaa matkan syynä oli ranskalaisten paimenkoirien MM kisat. Kisat pidettiin Ranskassa Drusenheimissa, mutta niin lähellä oltiin Saksan rajaa, että yöpyminen hoidettiin Saksan puolella Kloster Maria Hilf luostarissa (mikä oli ennakko-odotuksista huolimatta vallan mainio majoituspaikka ja käväisipä mielessä jäädä sinne vähän pidemmäksikin aikaa - jos ei muuten, niin ainakin sillä pääsisi tästä omaa eloa viime vuosina pahiten rassaavasta ongelma-alueesta :D). Kisapaikkaa lukuunottamatta ei ihan hirväesti muuta nähty, niin tiiviisti pääkallopaikalla viihdyttiin.

Perjantaina seurattiin tottis- ja purutreenejä, lauantaina oltiinkin sitten jo kisatunnelmissa jäljen merkeissä, sunnuntaina oli vuorossa tottis ja purut (vähän tokojakin ehti sivusilmällä seurata).

Jälkipeltomaisemia

Mielenkiintoista moneltakin kantilta ja mikä parasta, ensimmäistä kertaa tuli sellainen tunne, ettei sitä ihan täysin eri maailmasta ole tai puhu täysin eri kieltä "eurooppalaisten" kanssa (tosin ei kirjaimellisesti - pelkällä englannilla kun ei todellakaan pärjännyt tuolla). Tekeminen ei tokikaan ollut sitä tasoa mitä on tottunut katsomaan (mutta ei kyllä niin "ankeatakaan" kuin odotin netistä katsottujen videoiden perusteella), mutta ihmiset tuntuivat miettivän (ja puhuvan) ainakin pääpiirteissään samoista asioista kuin itse ja olipa siellä muutama koirakin joista ihan tykkäsin. Kun lisäksi tutustui moniin mukaviin ihmisiin (kielimuurista huolimatta), niin eipä voi jälleen kerran todeta muuta kuin, että kannatti lähteä!

Maanantaina olikin sitten paluu todellisuuteen, noukin koirat hoitolasta iltamyöhään ja silmät ristissä huristelin kotiin. Olivat kyllä niiin valmiita palaamaan kotiin - eivät malttaneet edes kunnolla tervehtiä kun jo hyppäsivät avoinna olevaan autoon. Väsyneitäkin olivat, jopa Pätkis nukkui aamuun asti kuin tukki ja Taran jouduin vielä aamullakin käydä herättämässä, kun oli niin umpiunessa, vaikka muut jo odottelivat remmit kaulassa ovella. 

Tiistaina EPK:n tottikset Talissa teemana ampuminen (ja esteet, mutten jaksanut lopulta ottaa niitä). Oltiin sen verta hyvissä ajoin, että tyypit ehtivät purkaa viikon aikana kertynyttä kirmaamisenergiaa Talin nurtsikentillä. Sen jälkeen Momo pääsi kentälle leikkimään pallojen kanssa ja vähän kierrettiin piiloja kunnonkohotusmielessä (ei oikein tajunnut lähetystä yhdeltä piilolta toiselle, joten ohjaajakin sai juosta kyllikseen..). Taraakin yritin houkutella touhuamaan, mutta toisin kuin Pätkä ja Momo, Tara oli edelleen vetoveks. Pätkikselle ammuttiin ekalla kiekalla useampaan kertaan seuraamisten aikana. Kahteen ekaan ei reagoinut mitenkään, kahteen seuraavaan nokka "nytkähti" melko huomaamattomasti, mutta nytkähti silti (pitää seurata tuota, paikka tai ilme ei millään tavalla muuttunut, mutta hieman tuo silti vaivaa). Loppuun eteenmeno, joka muuten ihan ok, mutta sellaisen rasittavan pienen kaarron Pätkä tekee täysin suoraan menemisen sijaan. Seuraavalla kiekalla ammuttiin paikkamakuussa ja siinä ei sitten edes korvaansa lotkauttanut.

Eilen AgilityAkatemian agit. Vaihdettiin maanantain ryhmämme keskiviikon jo viideltä alkavaan ryhmään ja jos nyt ruuhkassa joutuukin istuskelemaan aiempaa kauemmin, niin toisaalta väsymys ei ihan yhtä tappava ole noin aikaisin. Oltiin tällä kertaa jo vähän neljän jälkeen paikalla, joten tyypit saivat juosta ihan kunnolla niityllä. Pätkiksen energia ei tuntunut loppuvan millään - piti laittaa peli poikki siinä vaiheessa kun Momon kunto loppui (= äidin ja pojan tunteet alkoivat kuumenemaan)...

Uimassakin piti käydä jäätävän kylmästä ilmasta huolimatta, Taran sentään sain joka kerta kiinni ennen pulahtamista...

Taralla ei oikein ollut hyvä päivä. Ensin se oli aamuyöstä/aamulla juuttunut sängyn alle ja nyt se muuttui hetken riekkumisen jälkeen kolmijalkaiseksi :(.

Taran epäonnen päivä alkoi sillä, kun aamulla jouduin huutelemaan sitä Momon ja Pätkän jo odotellessa remmit kaulassa (tätä ei ole tapahtunut kuin edellisenä päivänä aiemmin, joten hieman huoletti onko mummeli mennyt rikki hoitolassa...). Kun Tara ei vastannut mitään, menin hätääntyneenä tarkastamaan makkarin. Ensin en nähnyt tai kuullut mitään, kunnes tajusin katsoa lattianrajaan. Ja siellähän Tara taas oli, sängyn alle juuttuneena - vain nenäpää näkyi sängyn koristekankaan alta. Kaikenlisäksi melkoisen tiukkaan oli juuttunut, pelastusoperaatio vaati enemmän voimaa ja vääntelyä kuin olisi toivonut. Voi pientä mummeliparkaa - vaikkei se itse näyttänytkän olevan ties kuinka kauan kestäneestä ahdingostaan moksiskaan (ja ulkona otti pentumaisella riemulla vastaan syksyn ensimmäiset huurteiset heinikot <3). Jotain tuolle sängylle pitäisi tehdä, mutta mitä... Treenipaikan laitamilla huono tuuri jatkui vanhan ongelman merkeissä - Tara innostui revittelemään muiden mukana ja kun polku/nurmikko oli huurteisen liukas niin olisihan se pitänyt arvata miten siinä käy - Tara oli hetkessä kolmijalkainen :(. 

Mutta niihin treeneihin. Tällaista rataa (jokusen esteen unohdin ja mittakaavassa tuo ei ole mitenkään päin):

15 takaa pyörähdykseltä ja 16:sta puolivalssilla (tai jos se ei ollut se niin kuitenkin niin, että ensin puolikas ja sitten heitetään esteen yli :P). A:lta (19) jäi auttamattomasti jälkeen, joten se piti yrittää ohjata siitä huolimatta ja jos pysäytti A:lle niin että ehti pussille (20) ja siitä eteenpäin hyvin, piti muistaa ettei vahingossa heittänyt sitä vahingossa taakse, kun menee liian syvälle.

Mutta ihan parasta oli, että Pätkis meni ekaa kertaa kepit ilman verkkoja! Tarkoitus oli laittaa verkot, mutta unohdin koko asian kunnes este oli edessä, jolloin se oli vähän niinkuin liian myöhäistä... Sekunnin sadasosan mietin mennäänkö vaiko eikö ja sitten vain päätin ottaa riskin jä lähettää Pätkän kepeille - eikä sillä ollut minkäänvaltakunnan ongelmia (ja tuo ei ollut edes ihan helpoimmasta päästä lähetyskulmia) <3.

Kouluttajana oli tälläkertaa Jouni Orenius, jonka kannustava tyyli teki kyllä ehdottoman hyvää epätoivon valtaamalle mielelle! Ratakin tuntui ihan kivalta ja kykenin tällä kertaa jopa keskittymään annetuihin ohjeisiin ja tehdä edes jotain sinnepäin mitä oli tarkoitus (tai sitten kannustava kouluttaja ei puuttunut kaikkiin "pikkuvikoihin" ;D). Jäi kiva mieli, etenkin kun Jouni sanoi lopussa, että oltiin kehitytty paljon siitä missä oltiin viimeksi kun nähtiin (tosin rehellisyyden nimissä se taisi kyllä olla ihan alkuvaiheessa meidän "agiuraa", joten olisihan se aika surullista jos ei olisi siitä tippaakaan kehitytty :P)

Tänään olikin jälleen asuntonäytön vuoro Kirkkonummella (turha reissu), jonka jälkeen Pätkis pääsi humputtelemaan Mellan kanssa pellolle ja ihmettelemään kauempaa ilmeisesti hurjan ihkulta tuoksahtavaa Monaa. Pikkuiset tibbevauvat olivat kasvaneet ja kehittyneet hurjasti sitten viime visiitin ja oma suosikki (pikkiriikkinen poika, kuinkas muuten :P) oli vieläkin suloisempi kuin viimeksi <3 (mutta miten on mahdollista, että ihmisellä, joka ei todellakaan halua yhtään uutta koiraa, on näin pahaksi äitynyt pentukuume...). Tytöt saivat tyytyä lyhyempiin lenkkeihin - Tara nyt on jokatapauksessa pakkolevossa jalkansa takia ja eipä Momossakaan nykyään hirveästi näy nämä yksittäiset hiljaisemmat päivät...