torstai, 16. helmikuu 2012

Blogi muuttaa!

Kuten näkyy, blogipohja hävisi taivaan tuuliin samalla kun luovuin kotisivuista. Näyttää niin kaamealta, että päätin muuttaa blogin suoraan uuteen osoittteeseen :D.

Jotenkas jatkossa meidän jutut löytyy tuolta: http://tukkasilmilla.blogspot.com/

lauantai, 14. tammikuu 2012

Mompsis lähenee vetskuikää...

Joulu tuli ja meni - vietettiin iso osa joulusta siskon perheen luona, eikä joulu lopulta ollutkaan yhtään niin ikävä kuin pelkäsin. Etenkin Tara tykkäsi kovasti (aina kotiinlähdön aikaan yritti vaivihkaa jättäytyä sinne). Mukava juttu, kun muuten Tara oli jotenkin vähän "masentunut" joulun alla (tai sitten olen taas inhimillistänyt mummelia urakalla..). Yllättävän hyvin tuo lauma meni lasten seassa jouluhulinassa, olin varautunut vähintään joulukuusen kaatamiseen, mutta tosi siivosti olivat - jopa sätkispätkis. Tosin aattona käväistiin Kirkkonumella peuhaamassa Mellan kanssa, ihan varmuuden vuoksi :D.

Ällöt kurakelit jatkuivat jouluna. Itseasiassa pahenivat vain, kun saatiin nauttia oikein kunnon myrskyistä (täällä rakennustyömaiden keskellä oli aika villiä lenkkeillä rakennusrojun liidellessä pitkin poikin ympärillä). Joulupäivänaamuna päästiin kuitenkin osalliseksi niin auringosta kuin pikkupakkasestakin. Ihkua!

Lumesta ei tietoakaan, mutta on se vähän huurussa (eikä ainakaan kurainen..)!

Uusi vuosi (29.12-3.1.) vietettiinkin sitten Rymättylässä. Paras päätös ikinä - ensimmäistä kertaa vuosiin Tara ei huomannut yhtään vuoden vaihtumista! Siis oikeasti yhtään <3. Ja minä jopa pystyin seuraamaan ikkunasta ilotulituksia (oliskohan olleet Turun/Naantalin ilotulitukset, jotka näkyivät horisontissa, ääntä ei siis juuri kuulunut, mutta silti!). Talvesta ei ollut tietoakaan, joten muun rymyämisen lisäksi koirat uiskentelivat meressä.

Tara paineli koko viikon menemään muiden mukana (usein se on innostunut ekana päivänä riehumaan niin, että on satuttanut koipensa ja joutunut sitten ottamaan iisisti loppuvierailun) ja masennuskin hävisi sen sileän tien. Kerrassaan ihana viikko! 

Vesi oli todella korkealla ekana päivänä, rantaa oli tuskin lainkaan näkyvissä (ja liikekuvaus ei ole puhelimen kameran parhaita puolia...)

Jätettyämme vastahakoisesti jäähyväiset maalaiselolle aloitettiin uusi vuosi pesusessiolla Annan luona. Ikinä en kyllä enää vaihtaisi pois Annalta hankkimiani pesutököttejä - ainakin kuukauden kampausväli, lähiön kurakelit (sisältää aidon kuran lisäksi niin öljyä, tiesuolaa ja ties mitä muuta..) ja lopuksi viikko pelkkää uimista, metsää ja rapaa. Siis yhdistelmä, jolla tulee takuuvarmasti melkoisen takkuisia tyyppejä (etenkin noista runsaan pohjavillan omaavista yksilöistä) ja silti pesun jälkeen selvitin kaikki kolme noin tunnissa. Uskomatonta!

Loppuviikon lomapäivät käytettiin tehokkaasti tutustuen paikallisten lenkkeilyrutiineihin ja tämän ansiosta ollaan *kopkop* saatu lenkkeillä melkoisen rauhassa ilman irtokoirakohtaamisia. Mutta halvalla tämä ei tullut - loppiaisena meinasin saada hermoromahduksen lähipelloilla, jossa oltiin ilmeisen väärään aikaan. Ikinä en ole eläissäni kohdannut niin montaa irtokoiraa (kaikki onneksi kilttejä), jotka saivat huidella täysin mielensä mukaisesti. Lopulta keksin oivan keinon saada hurtat remmiin - kaivoin puhelimen esiin ja aloin kuvaamaan. Ehkä sain samalla kylähullun maineen, mutta johan tuli ihmisiin vauhtia ja päästiin mekin jatkamaan matkaa ainaisen odottelun sijaan :D. 

Treenattu ei olla sitten yhtään, lenkkeilty vaan. Ensimmäinen treeni jollain saralla tapahtui vasta nyt tiistaina AgilityAkatemian treeneissä. Yllättäen rata meni kohtuu hyvin, vaikka takana oli pitkä tauko. Niin paljoa se ei kuitenkaan nostanut treenimotivaatiota, että olisin jaksanut raahautua tänään Sporttikoirahallin vapaavuorolle (vaki tekosyy nykyään: nokun tuulee niin hirveästi...). Mutta ehkä me taas löydetään treenimotivaatiokin jossain vaiheessa tämän vuoden puolella. 

 

Tänään oli taas hieman pakkasta (ja sitäkin enemmän sitä purevaa tuulta) ja jotenkin Pätkis onnistui kuoruttamaan naamansa lumella, tytöt olivat ihan normaalin näköisiä...

Tässä vaiheessa pitäisi varmaan perinteitä kunnioittaen käydä läpi edellistä vuotta ja miettiä seuraavaa. Tällä kertaa tyydyn kuitenkin vain toteamaan, että p***a vuosi (muutamia valopilkkuja lukuunottamatta) ja toivottavasti tuleva vuosi on edeltäjiään huomattavasti parempi. Treenata ainakin voisi viime vuotta enemmän...

Mutta itse asiaan - Momo täytti torstaina kokonaista seitsemän vuotta! Jotenkin uskomatonta, että ensi vuonna täällä olisi jo kaksi veteraani-ikäistä tyyppiä :/. Rakkaan kiusankappaleen synttäreitä juhlittiin asiaankuuluvin menoin, vaikka vähän tuntuu menevän tyttöjen vanhenemisten kanssa samalla tavalla kuin omien synttäreiden kanssa - ne mieluummin unohtaisi...

 

Niin raisu kun Momo osaakin olla, niin sisimmässään se on ikuinen haaveilija. Ihan pentuajoista lähtien olen yllättänyt Momon istumassa jossain, haaveilemassa. Kuvassa yhtenä uudenvuoden reissun aikana olleena myrskyisänä päivänä ihmettelemässä merta. Olisi varmaan istunut ja haaveillut tuossa ties kuinka kauan ellen olisi patistanut liikkumaan <3.

keskiviikko, 21. joulukuu 2011

Kypsyttää ja ärsyttää

Juuh, joulu on ihan kulman takana, mutta joulumielestä ei ole tietoakaan...

Jatkuva rapa, kura, pimeys, sade ja kaikki muu ällö mitä tähän syksyyn on kuulunut runsain mitoin alkavat näkymään vähän kaikessa. Ei vaan huvita mikään eikä jaksa innostua yhtään mistään. Ajettiin viime viikonloppuna viimeistä kertaa Kiljavalle ja vaikka lunta ei ollut, ei huvittanut tehdä sielläkään yhtään mitään. Tai edes viihtyä siellä pitkään, vaikka kyse oli viimeisestä kerrasta. Napattiin vain viimeiset tavarat, jätettiin avaimet ja lähdettiin pois. Viikonlopun valopilkku oli ehdottomasti Minnan&Hemmon kanssa käyty lenkki (rapaisessa ja vetisessä) potentiaalisen uuden kodin maastoissa. Siis aivan mielettömän upeat lenkkimaastot (asunto itse on taas vähemmän upea, mutta nuo maastot...) ja vaikka Momo ei juuri lämmennytkään Hemmolle, Hemmon hepulointia katsellessa ei voinut kuin tulla hyvälle tuulelle :D. 

Mutta siis, täällä Espoossa kypsyttää ihan urakalla. Jos muutenkin on rapaista, niin kun koko alue on yhtä rakennustyömaata, voi kuvitella kuinka rapaista täällä (ja sitä myötä sisällä) sitten onkaan. Ja kun ihmisiä on talojen myötä tullut valtavasti lisää, on niitä idioottejakin tullut kasapäin lisää. Ei ole yhtäkään pissalenkkiä pidempää lenkkiä ollut, ettei olisi tullut vastaan hallitsemattomia irtokoiria. Ja nämä eivät ole edes tulleet pellolla tai metsissä vahinkolaukauksina vaan ihan tuolla kerrostalojen välissä - "omanapa" tyypit kun ei vaan jaksa laittaa niitä kouluttamattomia piskejään remmiin vaikka ympärillä on muita - kyllähän koirien pitää antaa toteuttaa itseään ja onhan se itsellekin paljon helpompi antaa koiran juoksennella valtoimenaan kuin yrittää raahautua remmissä kiskovan rakin perässä. Viimeksi pari päivää sitten irtopiski juoksi lähes 100 metrin matkan melkein suoraan meidän keskelle (siellä kerrostalojen keskellä, lähdettiin puistosta pois samaisten tyyppien takia, mutta oli tietty pakko seurata, koira vapaana...). Jos en olisi ollut varuillani ja kääntynyt juuri ennen, olisi se oikeasti tullut sekaan. Tuli huudeltua kasapäin hävyttömyyksiä omistajalle, mutta voisin laittaa pääni pantiksi, että törmätään vielä monta kertaa samoissa merkeissä. Että pistää vihaksi... Noh, jos jotain positiivista pitää asiasta kaivaa, niin *kopkop* kaikki irtopiskit ovat viime aikoina olleet ihan ystävällisissä merkeissä liikkeellä (tosin kokemus on osoittanut, että nämä ystävällisetkin muuttuvat aika usein vähemmän ystävällisiksi jos pääsevät ihoetäisyydelle Taran rähinästä..). 

Ai niin, eilen yritin lähteä pyörälenkille ylienergisen Pätkän kanssa - tyhjennetyillä kumeilla ei vaan kovin pitkää lenkkiä tehty... Lähiöelämä ei vaan ole meidän laumaa varten... 

No mutta, tänään saatii vähäsen lunta ja heti tuli hieman parempi mieli - toivotaan, että lumi olisi maassa vielä huomenna aamullakin..

sunnuntai, 11. joulukuu 2011

Ensilumi!

Viime viikon perjantaina käytiin pikaisesti Tikkurilassa pankissa, kun talosta maksettiin loppukauppahinta - tammikuun toinen hallintaoikeuskin siirtyy, joten siihen mennessä pitäisi olla pystynyt tekemään lopullinen luopuminen :/. Ajeltiin pankista suoraan Kiljavalle, jossa majailtiin ensin tiistai-iltaan asti ja palattiin seuraavana päivänä lääkärintodistuksen kera (luovutin lääkärikammoni kanssa ja menin kiltisti lääkäriin sen jälkeen kun meinasin tukehtua yskääni aamubussissa..). Majoituttiin lopulta Kiljavalla tähän päivään asti. Tällä kertaa ei tullut treenattua yhtään (kahdet lauantain ja yhdet keskiviikon agitkin jäivät väliin). Hirveää tuhlausta, mutta olen ollut niin kipeänä, että koirat ovat vain saaneet ulkoilla keskenään päivät pitkät. Ei niin, että kukaan olisi valittanut - pääosin viihtyivät ulkona auringon noususta laskuun. Mitenhän sitä pärjää seuraavan kerran kun sairastun...

Ajatuksetkin treenaamisesta tai ainakin jäljestyksestä haudattiin viimeistään maanantai-iltana, kun saatiin vihdoin lunta! Itsenäisyyspäivän kunniaksi saatiin nauttia lumesta (joskin vähäisestä määrästä ja märästä, mutta parempi kuin ei mitään) tällaisissa tunnelmissa:

 

Huomaa äidin ja pojan erittäin kuvaukselliset jalkojen asennot (seuraavassa kuvasarjassa ne menivätkin sitten toisinpäin)....

Loppuviikosta lunta tuli enemmänkin, mutta tänään ennen kotiinlähtöä Kiljavalla näytti tältä:

Ei mitään valtavia kinoksia, mutta lunta kuitenkin - Klaukkalan jälkeen kaikki valkoinen olikin sitten hävinnyt maasta ja täällä Espoossa on taas inhottava rapaisen synkkä maa :(.

Sen lisäksi, että tauti on ollut melkoisen kamala, niin muutenkin oli aikasta ankeata viettää Kiljavalla noin pitkä aika ilman, että pystyi tekemään mitään ajatusten harhauttamiseksi. Jos ei olisi ollut pakko (en millään olisi jaksanut/kyennyt tarjoamaan koirille riittävästi ulkoilua/tekemistä Espoossa), niin en olisi kyllä ryhtynyt moiseen... Jos ennen tätä oli haikea olo, niin nyt haikeiluttaa sitten aikapaljon enemmän. Noh, ehkä tämä menee ohi, kun ollaan taas ihmisten ilmoilla huspois kaikkien muistojen keskeltä. Uh. 

Ai niin, tämä uutinen pysäytti tänään:  http://www.vantaansanomat.fi/artikkeli/84156-isot-koirat-raatelivat-joron-sairaalaan.

Pähkinänkuoressa: vapaana olleet rotikat hyökkäsivät borderterrierin päälle, rotikoiden omistajan reaktio oli kovin tutun kuuloinen:  "Mies huusi vain, ettei ole mitään korvattavaa, koska kaikki koirat olivat irti, sitten hän häipyi rottweilerien kanssa".

Näitä uutisia joutuu lukemaan aivan liian usein, mutta jotenkin tämä ärsytti normaalia enemmän, osui niin yksiin omien kokemusten kanssa. Sama rotu, sama hallinnan taso, sama sukupuoli omistajalla ja sama asenne - oikeasti mistä näitä sikiää, pistää niiiin vihaksi! 

keskiviikko, 30. marraskuu 2011

Momo saves the day <3

Momoa (ja Momon käytöstä) tulee niin usein päiviteltyä, että pitää kerrankin kirjoittaa jostain, missä Momo on ihan korvaamaton. Momohan ei juuri mistään hätkähdä ja unohtaa ikävät kokemukset viimeistään seuraavaan päivään mennessä (luonnetestituloksestaan huolimatta :P) ja se on joskus ärsyttävyyteen asti itsevarma itsestään - ominaisuuksia jotka tekevät siitä ajoittain hankalan mutta toisinaan niin kovin helpon.  Muutama päivä sitten Momo todisti taas miten korvaamaton se on meidän laumalle. 

Nyt kun koirat ovat vihdoin terveitä, niin toki minun piti sitten sairastua.. Tiistaina ulkoiltiin siitä syystä jo puolenpäivän aikoihin. Tyypit olivat ihan täynnä energiaa (pienikin liikahdus ja kaikki steppasivat tokkuraisen mammansa ja ulko-oven väliä..), joten ajattelin parhaaksi raahautua pellolle, jossa itse voisin vain seistä koirien purkaessa energiaansa. Käveltiin hitaasti peltoja ympäri, aurinko paistoi ja olotila huomioiden oli jopa ihan mukavaa. Kunnes tultiin peltojen keskellä olevalle metsäsaarekkeelle, josta ulosputkahtaessa joutuu melkein heti kahden pikkutien risteykseen, joista toiseen ei ole oikeastaan minkäänlaista näköyhteyttä. Joten siksipä otan koirat aina tuossa rinnalle kulkemaan, etteivät pölähdä jonkun eteen...  Ja jälleen joutui toivomaan, että muutkin tekisivät niin. Kun päästiin metsästä, eteen tumpsahti kaksi pikkuterrieriä - ehdin napata vieressä kulkevasta kolmikosta pannoista kiinni ja huutaa "ota ne kiinni". Kun mitään ei tapahtunut vaan territ alkoivat tulemaan kohti, otin riskin ja päästin (muka vahingossa...) Momon pannasta irti.

Momohan on toiminut aiemmin bufferina Taran ja irtokoirien välillä, mutta rotikkakohtaamisen jälkeen (etenkin sen vuoksi miten kovasti Momo sai "turpiinsa" silloin) en ole uskaltanut, kun en ole ollut varma siitä järkkyikö Momon maailma ja siten sen rennon letkeä suhtautuminen kaikenlaisiin hiihtäjiin.. Päätin kuitenkin, että pienempi paha se on niin kuin yrittää pitää vouhkaavaa kolmikkoa aisoissa, kun territ tulee liian lähelle. Tara ja Pätkis huusivat jo ihan kierroksilla, mutta Momo ei välittänyt kavereiden mekkalasta vaan meni ottamaan territ vastaan omalla lunkilla tyylillään. Momo osoitti, että siihen voi edelleen luottaa  - pikkuterrit näykki ja hyöri ympärillä ja sekaan tuli vielä joku sekarotuinen keskikokoinen koira (ja tyypillä oli remmin nokassa vielä ainakin sakemanni...), mutta Momo ei provosoitunut <3. Näin Momo piti irtokoirat tarpeeksi kaukana meistä ja tilanne selvisi kohtuu helposti. 

Tosin kuten aina näissä tilanteissa, Momo ei olisi millään malttanut tulla koirien luota pois. Tulee kutsuttaessa puoleen väliin ja sitten lähtee takaisin... Pariin kertaan mentiin näin, kunnes menee hermo ja parin kirosanan säestämänä tyyppi suvaitsee tulla ihan loppuun asti. Koirat remmeihin ja lähdettiin mitään sanomatta (melkein teki mieli pyytää anteeksi Momon irtioloa, että pitääkin olla nössö...) lompsimaan eteenpäin. Muutaman metrin päässä päästän Taran remmistä, jotta saa purettua ahdistuksensa - olettaen että kohtaamamme tyypit menevät toiseen suuntaan. Tara lompsuttaa menemään rennosti vähän edellä, käyden vain välillä rinnalla ja Momo&Pätkä kulkevat eteenpäin ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vasta hyvän matkaa kuljettuamme ja kääntyessämme tieltä polulle tajuan, että tyypit olivat koko ajan kävelleet meidän takana ihan muutaman metrin päässä.... Ei kovin reilua, mutta tulipa testattua sekin jälleen kerran, ettei Taran aggre tosiaankaan nouse kuin kohtitulevista irtokoirista, muuten se voi kulkea (vapaanakin) ilman kiinnostusta muihin koiriin, vaikka olisivat ihan lähelläkin. 

Tänään käytiin agitreeneissä järkyttävästä olostani huolimatta. Juosta en kyennyt oikeastaan ollenkaan, kun henki meinasi loppua kesken ja olo oli aika monta kertaa hirveämpi kun päästiin kotiin - mutta tulipahan kuitenkin treenattua :D. Onneksi Pätkis oli paaaljon normaalia hitaampi, mikä teki ohjaamisesta huomattavasti helpompaa hitaammallekin. Päästiinkin tekemään koko rata (25 estettä) loppuun asti, mutta kuvaavaa on, etten silti kuolemaksenikaan muista miten rata meni...  Kepit meni ilman oikeanlaisia ohjauskuvioita ok ilman verkkoja, mutta kun yritin heittää Pätkän kepeille takaaleikaten, kuten tuossa olisi pitänyt, niin ei vaan mennyt - vauhtina oli etana ja tuli aina kesken pois. Kun ei ollut aikaa hinkata, jätettiin kepit suosiolla väliin, mutta seuraavalla sporttikoirahallin vapaavuorolla tietää kyllä mitä hinkutetaan... 

  • Henkilötiedot

    Kauhun tasapainoa briard kolmikon elämässä. Eli kertomuksia arjesta ja juhlasta, kohelluksesta ja puuhastelusta. Elämästä.
    Omaksi iloksi, hyödyksi ja muistoksi.