Perjantaina ja lauantaina tehtiin pikapyrähdys äidin luokse Leppävaaraan. Perjantainen menomatka päästiin Williamin kyydillä. Samalla käväistiin jättämässä "muutama" nurmijärveläinen risu ja oksa siskon luokse ja Pätkis pääsi pussaamaan pikku Alicén ihan linttaan ennenkuin jatkettin matkaa äidille. Epätoivo meinasi kyllä iskeä noinkin lyhyellä matkalla, vaikka minun käsissäni ei ollut kuin Momo ja Pätkis, Tara kulki äidin kanssa. Hirveä vouhkaaminen, kiskominen ja sinkoilu. Pätkishän ei osaa kulkea remmissä ja Momo on aina ollut veturi. Kahdestaan ne olivat ihan kaameita. Iltalenkillä uusi yritys. Nyt kasvatin itseni henkisesti jättiläisen mittoihin enkä sietänyt yhtään ainutta linjastosta poistumista. Tarpeet sai tehdä rauhassa, mutta muuten kuljettiin hönkymättä sivulla. Hermojaraastavaa.

Lauantaiaamuna lähdettiin aikaisin liikkeelle, koska en halunnut edes ajatella mitä olisi kulkea tuollaisen maalaistuneen hunnilauman kanssa julkisissa ja ihmisvilinässä. Mutta kas kummaa, edellisen päivän vaatimisten jäljiltä minulla olikin käsissäni kolme erittäin hyvin käyttäytyvää koiraa. Kuljettiin pitkin Leppävaaraa siistissä rivistössä eikä hermot menneet kertaakaan. Pätkis palasi takaisin paikalleen murahduksesta, Tarakin piti paikkansa (tosin loukkaantuneena yritti valua taakse) ja Momo pysyi viimeistään kuonopannan avustuksella omalla paikallaan. Junamatka (juna oli aivan täynnä ja jouduttiin olemaan ihmisten jaloissa välitilassa) meni kuin vanhoilta konkareilta. Pätkis ei ollut moksiskaan mistään - seuraili vain uteliaana ympäristöään ja ihmetteli pari ekaa kertaa kuulutuksia (yritti katseellaan etsiä katosta puhuvaa tätiä). Koko kolmikko istui nätisti ja rauhassa paikallaan koko matkan, huolimatta siitä, että ihmiset joutuivat välillä pomppiman melkein yli ja jotkut (yleensä sellaiset keski-ikäiset sedät) säntäsivät taputtelemaan päästä. Pieni kävelymatka Rautatieasemalta Kamppiin sujui samoissa merkeissä kuin Lepuskissa, eli sotilaallisessa järjestyksessä. Odotusaikana bussiterminaalissa viihdytin Pätkistä kaivamalla repusta lelun ja hienosti se leikki liukkaalla marmorilattialla ihmisten seassa. Tosin vähän sitä taisi silti hermoistuttaa, koska kun lopetin leikin ja annoin sen pitää lelun, oli lelu hetkessä kahdessa osassa... Bussimatka meni skeptisistä ennakko-odotuksista (bussikuskikin toisti useaan kertaa "ai te kaikki olette tulossa mukaan, voivoi") huolimatta aivan loistavasti. Vallattiin puolityhjästä bussista takaosa - Pätkis ja Momo saivat penkkien välit ja Tara sai olla siinä korokkeella jolta takaosaan noustaan. Koko hieman päälle tunnin matkan ne lojuivat mattoina lattialla ja kun noustiin bussista kuski huikkasi meidän perään, että "sehän meni hienosti, unohdin ihan teidän olemassaolon"! Mutta olivat nuo vaan onnellisia, kun päästiin omalle pihalle ja vetivätkin reikä päässä ulkona koko päivän.

Tänään tein Pätkälle aamulla jäljen tuonne vastapäiseen metsään. Mahavaivojen takia (ja kun tuo virbacin ruoka on niin pientä, ettei siitä ole jälkipalkaksi) jäljellä oli kanaa ja kalkkunaa. Pituutta innostuin polkemaan noin 300 metriä, kaksi kulmaa ja lopussa taas keppi purkin päällä. Pätkis meni aivan loistavasti - bongasi jäljen alun jo kaukaa ja lähti (ehkä hieman liian reippaaseen tahtiin, mutta vauhti laantui hyvin pian juuri passeliin) hienosti jäljelle. Kulmat olivat molemmat upeat ja mikä ihaninta, nyt tässä oli juuri se rytmi, vimma, intensiteetti, tarkkuus ja kaikki muu mitä olen hakenut ja toivonut hommaan. Eikä väsähtänyt missään vaiheessa. Hienoa oli myös seurata, miten Pätkis selvitti kaksi polun ylitystä ja yhden puun rungon ylityksen (ei voinut välttää). Ekassa polun ylityksessä nosti hieman nenää, mutta palasi samantien alas, toinen meni valtavan hienosti nenä maassa. Puun rungon ylityksessä tarkasti ensin oikean ja vasemman salamannopeasti (ilmeisesti tarkisti, ettei ole kulma?) ja sitten nosti nenän rungolle ja siitä yli. Tyhjät meni hienosti askel askeleelta, tosin hieman noissa kyllä vauhti tuppaa nousemaan, mutta ei häiritsevästi tai niin että tarkkuus tuntuisi kärsivän. Ja mikä ihaninta, edelleen selvittää hankaluudet itse eikä hommaan tule missään vaiheessa pausseja. Merkkasi tällä kertaa myös jäljen lopussa olevan kepin (toivottavasti, voi olla että merkkasi vain purkin, vaikka yritinkin peittää sen mahdollisimman piiloon). Että tulikin hyvä mieli! 

Päivälläkin oli aihetta hyvään mieleen, kun oli vuorossa Momon jälki. Olin metsässä kävelyn tarpeessa, joten tuli himopitkä, olisikohan yli kilsan ollut. Neljä kulmaa, yksi piikki ja kuusi keppiä. Jana noin 50 metrissä. Jana lupaili huonoa, lähti epämomomaisesti nokka alhaalla ja hitaasti ja otti sinnikkäästi takajäljen. "Hieman" tuli hermostuttua, mutta Momo ei edes noteerannut liinasta kiskomisia tai karjumisia - se oli niin varma taas itsestään *silmienpyörittelyhymppä*. Noh, kyllä se lopulta ihan itsekin sen oikean suunnan sai ja sitten se olikin menoa. Verrattuna viime jälkeen tämä oli sitä taattua Momo -laatua. Vauhtia, tarkkuutta, vimmaa. Ja kaikki kuusi keppiä nousivat (neljännellä kepillä tosin hieman näkyi se vanha halu mieluummin jatkaa kuin tuoda keppiä, mutta toi kuitenkin mutinoitta tai ilman että olisi pitänyt sanoa mitään)! Polun ylityksiä oli aika monta ja leveätkin ylitykset menivät upeasti. Piikkikin meni hienosti. Ihan mieletön jälki! Mii so veri häpi!

Illalla ennen pimeän tuloa (hämärää näyttää olevan jo ennen puolta kuutta :( ) vähän toteltiinkin. Pätkä sai vähän kaikkea, kun kaivoin videokameran pitkästä aikaa kaapista. Seuraamista, istumista, yksi luoksari narupallo hampaissa (uh, alkaa törmäämään ikävästi), noutoa ja avon hyppyä. Videolta (tosin sumun tai jonkun muun vuoksi videosta ei mitään tarkkaa kuvaa kyllä saa, koira sentään erottuu jotenkuten..) niin "mukavasti" näkee etenkin ne omassa ohjaamisessa aina vain olevat rasittavat maneerit....

 

Tytöt saivat näön  vuoksi seuraamisia ja muuta hubbabubbaa. Oli tarkoitus ottaa Taralle vielä suuntia, mutta hämärä yllätti, enkä viitsinyt alkaa taas säätämään kapuloiden löytämisen kanssa.

 

Taas kerran se on todettava - ties kuinka monennen kerran -  vaikka maailma potkisi kuinka kovaa päähän ja elämä hajoaisi pieniksi palasiksi ympärillä, saa koirien kanssa puuhaaminen aina edes hieman ja ainakin hetkeksi unohtamaan murheet. Mitä sitä tekisikään ilman noita <3.