Ajattelin alkaa tänä vuonna kirjaamaan ylös Taran vuodenvaihteen tunnelmia. Jos vaikka pystyisi näin vähäsen paremmin seuraamaan miten tuo ongelma kehittyy.

Sunnuntai-iltana (28.12) alkoi helvetti. Paukuttelu alkoi siinä kuuden maissa. Venytettiin iltapissatuksia kahdeksaan, jolloin uskaltauduttiin ulos kun oli jo jonkin aikaa kuulostanut hiljaisemmalta. Mutta tietenkin melkein heti pihalle päästyämme alkoi rätisemään - Tara hyppää metrin ilmaan ja kääntyy salamannopeasti takaisin kotiovelle. Siinä sitten kiskotaan hyvä tovi vastakkaisiin suuntiin, ennenkuin Tara luovutti ja lähti kyyristellen lompsimaan eteenpäin mamman jalassa kiinni. Selvitään koirapuistoon, jossa ajattelen Taralla olevan helpompaa, kun ei tarvitse olla remmissä kiinni. Mutta ei se vain rentoudu - jos mennään Momon kanssa kauemmaksi portista (kun Momo vaatii hiukan kannustusta isomman hädän tekemiseen...) Tara jää onnettomana kyhjöttämään portille, eikä suostu kutsustakaan tulemaan luokse. Vasta kun ollaan tarpeeksi lähellä Tara tulee häntä hurjasti viuhtoen ihan kiinni. Ihanaa huomata, että Tara kuitenkin edelleen hakee turvaa minusta, vaikka viime vuosina se onkin alkanut paukkuja kuullessaan sinkoilemaan hysteerisesti suuntaan jos toiseenkin. Aiemminhan Tara vain menetti täysin toimintakykynsä, mutta ei mennyt tuollaiseen hysteeriseen tilaan ikinä. Selvitiinhän me jopa BH kokeen ampumisesta aikoinaan (tuomari sanoi koiran silmissä paistaneen ihan suunnattoman pelon, mutta siitä huolimatta tyyppi pysyi hanskassa ja seurasi, vaikkakin parin metrin päässä takana...). Loppulenkki oli onneksi paukuton ja Tarakin rentoui kun mentiin kotiin eri reittiä kuin mistä tultiin (sitä kautta Tara kieltäytyi ehdottomasti kulkemasta).  

Maanantaina tulen töistä kotiin joskus viiden maissa kauppakassien kanssa ja puhelimessa juoruten. Melkein kotiovella vastaan tulee lössi teinipoikia, jotka räjäyttävät vieressä järkyttävän kasan jonkinlaisia isoja papatteja. Jokin napsahti päässä (näitä "napsahtamisia" kun on sattunut viime aikoina useamminkin, niin epäilen vahvasti "kiukkuinen vanhapiika syndroomaa" eli minusta on varmasti tulossa sellainen kulmakunnan lasten kauhu joka kiukkuisesti häätää liian äänekkäät tai muuten häiritsevät lapset luudallaan muualle melskaamaan...) ja annoin tulla laidallisen ei niin nättejä sanoja ja uhkauksia poliisille soittamisesta. Jos ei olisi ollut kauppakasseja, hametta ja Annamaria luurin päässä, olisin luultavasti sillä kiukulla lähtenyt ajamaan kersoja takaa. En ole kyllä ikinä nähnyt teinien juoksevan niin lujaa - hävisivät kuin rotat koloihinsa :D. Ja täytyy myöntää, että helpotti hiukan. Yleensä olen aina törmännyt noihin idareihin kun ollaan oltu Taran kanssa ulkona, jolloin en tietenkään ole voinut näyttää kiukkua tai mitään muitakaan hermostumisen merkkejä - oli sitten varmaan pikkaisen kertynyt vuosien varrella painetta "napsahtamiselle"...  Lähdettiin samantien iltapissatukselle josta selvitiin ilman yhtään ainoata pauketta. Tara oli hieman haluton kulkemaan sitä pätkää jossa paukkui edellisenä päivänä, mutta muuten oli ihan normaali iloinen itsensä. Kotiin päästyämme alkoikin sitten ikkunan alla ihan kunnon pauke (niin reipasta pauke oli, että epäilen vahvasti teinien kostoa...) joka sai Taran levottomaksi ja tunkemaan syliin istumaan. Näin saatiin alle ensimmäinen ilta ennen uutta vuotta kahden television pauhatessa paukkeet piiloon. Onneksi tuo on helppo keino rauhoittaa Tara. Illan jatkuessa paukekin vihdoin rauhottui, mutta nukkumaan mentäessä se alkoi taas uudelleen. Heräsin siihen, että Tara kaivautui ihan viereeni peiton alle, vaatien pitämään molemmilla käsillä kiinni (käden asennon vaihtaminen aiheutti kiukkuista mutinaa...). Umpiväsyneenä nukahdin samantien uudestaan, mutta heräilin vähän väliä Taran säpsähtäessä aina jokaista uutta paukahdusta. Lopulta ei auttanut muuta kuin laittaa makkarin telkku päälle ja niin lopulta Tarakin rauhoittui näkemään muutakin kuin koiraunta MTV:n pauhatessa taustalla. Ja lähetämme kiitoksemme huonosti nukutusta yöstä lähiön huonosti kasvatetuille irmapettereille. 

Tiistain olinkin ottanut kotityöpäiväksi, koska en halunnut jättää Taraa yksin kotiin illan pimetessä (ja kersojen aloittaessa paukuttelunsa). Päivällä lompsuteltiin ulkona neljä tuntia putkeen. Rymisteltiin (kun mistään ei mitään kuulunut, otin riskin ja oltiin vapaana) metsissä ja pelloilla sekä fleksilenkkeiltiin pururata pariin kertaan ympäri. Pupuja ei nähty tällä retkellä yhtäkään, mutta pariin oravaan törmättiin. Hauska huomata ero tyttöjen reaktioissa. Tara ei innostu pupuista yhtään niin kovasti kuin Momo, mutta oravien näkeminen saa Taran ihan hypnoottiseen tilaan. Se voisi istua puun alla vaikka kuinka kauan suu innosta väpättäen tuijottaen oravan liikehdintää. Momon kiinnostus oravaan taas laantuu samantien kun se on hävinnyt puuhun. Oravabongailun, rymyämisen ja lompsuttelun lisäksi treenattiin pikkaisen pitkästä aikaa! Molemmille ruutua ja Momolle eteenmeno. Tara oli edelleen ihan intona uuteen narupalloonsa ja ruudutkin menivät oikein hienosti. Ei ollut ongelmia skannaamisessakaan tällä kertaa, vaikka häiriötötsät olivatkin sijoiteltu aika provosoivasti. Momonkin ruudut olivat aika nättejä - ei ollut valumisia ja skannasikin tällä kertaa ihan oikeaoppisesti :). Muuten Momo oli tositosi vaisu ja jähmeä siihen asti kun hermostuin hannaamiseen. Momo on kyllä ihme koira välillä - innostuu ja nostaa itsensä oikeaan vireeseen hermostumisesta (tai sitten voisi sanoa, että teki kunnolla vasta vaatimisen jälkeen...). Ensimmäinen eteenmeno (ennen hermostumista) oli vino ja jätti pallonsakin sinne (ikinä ei ole tällaista sattunut...) hermostumisen jälkeen tehty eteenmeno taas tosi hieno - suora, vauhdikas ja pallokin näytti taas olevan pop. Ei oikeasti aina ihan tajua Momoa...

Ilta(päivä)pissatuksella koirapuistossa noin neljän aikoihin jouduttiin todistamaan rakettitaistelua pellolla. Tara säntäsi suoraan puiston toiseen päähän niin pitkälle kuin aita antoi myöten - pyrki siis päinvastaiseen suuntaan kuin mistä äänet tulivat (ja valitettavasti myös päinvastaiseen suuntaan kuin missä minä seisoin).  Jähmettyi sitten sinne seisomaan häntä koipien välissä. Helposti onneksi sai parilla kutsulla luokse ja kun matka jatkoi poispäin äänistä ei edes kiskonut kuin ihan alkuun paniikissa eteenpäin, sitten meno oli jokseenkin rentoa (kun ei paukkunutkaan enää). Kymmenenen aikaan yritettiin vielä käydä pihalla tekemässä tarpeita, mutta nyt Taraa joutui raahaamaan perässä ihan kunnolla ja silmistä näki ettei nyt ollut kyse normaalista "en halua kulkea tätä reittiä, mennään mieluummin tuolta" - jarruttelusta. Ahdistusta kasvatti takaa ihan iholle punkenut labbis (omistaja roikkui perässä kuin märkä rätti...), jonka lähestyminen sai Taran ensin pälyilemään paniikissa taakseen ja lopulta rähisemään ihan kunnolla. Taran joka ei ikinä rähise ohituksissa... Toisaalta nytkään rähinä ei ollut oikein kohdistettu labbikseen, vaan Tara pyöri suuntaan jos toiseen samalla rähisten. Ei vain tainnut kestää jännityksensä päälle samanaikaisesti takaa tulevaa ahdistusta.  Kaikenkukkuraksi saatiin tuon maksimissaan kymmenenminuutin kestoisen ulkoilun aikana kuunnella myös pamauksia. Yhtään ei lohduttanut huomata ettei taidettu olla ainoita, jotka kärsivät paukkeista. Naapurin yleensä hurjan reippaan oloinen göötti tuli vastaan sylissä istuen...  Ja jotta päivä ei olisi liian helppo - herättiin puoliltayöin ihan järkyttävään rätinään, paukkeeseen ja vinkunaan. Joku oli ilmeisesti päättänyt räjäyttää raketti ja papatti arsenaalinsa päivää ennen h-hetkeä. Tara joka nukkui kainalossani, hyppäsi ensin istumaan ja siitä paukuttelun vain jatkuessa päältäni säntäilemään pitkin kämppää läähätyksen säestämänä. Eikä rauhoittunut millään, vaikka paukuttelu hiljeni vain silloin tällöin kauempaa kuuluvaksi paukkeeksi. Lopulta ravistelin itseni kunnolla hereille, avasin MTV:n kovalle volyymille ja käskytin Taran makaamaan "pää tyynyyn". Kyseisellä "pää tyynyyn" käskyllä olen aikoinani saanut hurjan matkapahoinvoivan ja jännittävän Taran matkustamaan autossa oksentamatta tai juurikaan kuolaamatta pitkiä matkoja. Muissakin jännittävissä tilanteissa Taran kanssa selvästi auttaa, että valta hermostumisesta otetaan pois Taran tassuista. Pää nousi silloin tällöin ja välillä kuului hermostunutta kirputusta, mutta muutama uusi käsky ja Tara vihdoin rauhottui ja nukahti. Itse sitten katselin south parkkia ja kuuntelin musiikkia pitkälle yli neljän. Onneksi seuraava päivä oli lomapäivä...

Uuden vuoden aattona heräsin vasta puoli yhdeksän aikoihin, jolloin Taralla oli jo kova hätä, kun ei ollut kahdella edellisellä lenkityksellä tehnyt kuin pissat. Tara ei näyttänyt merkkiäkään pelosta tai hermostumisesta. Käytiin koirapuistossa ja takametsässä ja molemmissa Tara leikki Momon kanssa rennosti ja iloisella mielellä. Ilmeisesti valo (ja se ettei mistään kauempaakaan kuulunut pauketta) tarkoitti Taralle turvaa. Kahdeltatoista lähdettiin lompsuttelemaan fleksien nokissa urheilupuistoon pariksi tunniksi. Koko ajan paukkui, mutta vaikka Tara kyllä noteerasi jokaisen paukauksen, ei se mennyt kertaakaan paniikkiin. Itseasiassa se ei tehnyt muuta kuin käänsi päänsä äänen suuntaan tai höristi vähäsen korviaan. Aika kivaa :). Koska iltaisin tuollaiset äänet ovat saaneet Taran paniikkiin, uskon pimeyden pahentavan pelkoa todella paljon. Ihan kokonaan ei pururataa voitu kiertää, koska hieman puolenvälin jälkeen nenään leijaili vahva ruudin katku ja korviin kantautui yhä kovemmalla volyymilla pauketta ja kakaroiden kimakoita ääniä. Jätettiin siis viimeinen kurvi kääntymättä, mutta juostiin sitten korvaukseksi kiharaa muutaman kerran ympäri. Oikein mukava lenkki siis olosuhteet huomioon ottaen. Vasta kotikulmilla joku idari irmapetteri räjäytti hervottoman kokoisen pommin samalla hetkellä kun oltiin ohittamassa parkkipaikkaa. Koska oltiin kerrostalojen reunustamalla kadulla, ääni kaikui ja kertautui sitten talojen seinistä ja Tara meni ensimmäistä kertaa lenkin aikana paniikkiin. Onneksi paukahdus jäi yhteen ja sain Taran muutamalla kommennolla lopettamaan säntäilyn. Puoli viiden aikaan käväistiin vielä pikaisesti koirapuistossa tarpeilla, mutta ei Tara paukkeessa kyennyt kuin pikaiset pissat tekemään, vaikka muuten pysyikin kohtuullisen rauhallisena.

Ja sitten koitti pelätty ilta. Verhot olivat kaikissa huoneissa tiukasti kiinni ja kämppä oli paraativalaistuksessa (Tara pelkää myös rakettien aiheuttamia välähdyksiä). Työhuoneessa pauhasi radio kovalla volyymilla, makkarissa televisio, keittiössä puhelimen radio täysillä ja olkkarissa katsottiin illan mittaan viisi leffaa putkeen - niin lujalla, että korvissa humisee edelleen... Tungin Taran korviin pumpulitupot (sellaiset pyöreät, joilla putsataan kasvoja), mutta luovutin kun tyyppi ravisteli päätänsä niin kauan, että tupot sinkoilivat pitkin seiniä - kerta toisensa jälkeen.

Mutta me selvittiin ilman minkäänlaisia ongelmia - Tara ei hätkähtänyt kuin pari kertaa pahimpia pamauksia, joita edes varotoimenpiteet eivät pystyneet pitämään loitolla. Muuten tyyppi kerjäsi herkkuja normaalisti ja nukkui rauhallisesti, välillä jopa koivet kohti taivasta. Puoli kahden aikoihin pahin pauke alkoi helpottamaan ja pystyin sulkemaan makkarin ja olkkarin telkut, siirtämään työhuoneen radion soimaan makkarissa normivolyymilla (työhuoneen ovi kuitenkin kiinni), hiljentämään keittiössä pauhaavan puhelimen normivolyymille ja sammuttamaan suurimman osan valoista. Jäätiin tyttöjen kanssa olkkariin nukkumaan, kun se on pimeämpi (siis ulkoatulevan valon kannalta) ja hiljaisempi huone kuin makkari. Vaikka vähän väliä taustalla paukkui vaimeasti Tara ei ollut moksiskaan, vaan nukkua pötkötti yönsä varmasti paremmin kuin minä sohvalla :D. Selvittiin jälleen kunnialla yhdestä uudesta vuodesta! Ja mikä parasta, ongelma ei ole vuoden aikana ainakaan kamalan paljoa pahentunut - selvitään edelleen ilman lääkityksiä ja muita kommervenkkejä!   

Edit: Kello on 12:51 uuden vuoden päivänä ja Tara on rampannut parin tunnin ajan huoneesta toiseen, kun irmapetterit herättyään jatkoivat räjäyttelyä. Nyt on jo joksikin aikaa rauhoittunut Momon ja minun väliin sänkyyn (pää tyynyssä ja mtv jälleen molemmissa televisioissa...), mutta ei kyllä hyvin kävisi jos saisin tänään yhdenkään noista lähiönräkänokista kiinni itseteossa... Ja olisi ihan kiva jos saisi luettua pitkästä aikaa tenttiinkin rauhassa - vaikka hyvä keskittymiskyky onkin, niin jatkuva möykkä ei ainakaan helpota hommaa.

Edit2: Kello 15.02, sama päivä. Ajattelin lähteä ulkoilemaan, kun aurinkokin paistoi kauniisti. Turha toivo. Ulkona oli täysi sotatanner päällä. Tällä kertaa paukuttelu tuli vielä niin läheltä, jokapuolelta ja oli pääosin lähtöisin pienemmistä paukuista, joista lähtee kova ja "kimeä" ääni, että vaikka sainkin Taran lopulta kulkemaan säntäilemättä, ei Tara kyennyt tekemään edes pissaa ja kulki koko matkan takametsän ympäri korvat lanassa, kyyryssä ja häntä koipien välissä. Ja mitä lähempänä oltiin ääniä, sen tiiviimmin jalassani kiinni (mieluummin olisi säntäillyt). Itsellä alkaa turnauskestävyys loppumaan - väsyttää ihan sikana, harmittaa Taran puolesta ja tekisi mieli saattaa jokainen naapuruston rasittava irmapetteri vanhempineen kokemaan samanlaista ahdistusta kuin Tara. Tosin eipä ne mitään tajuaisi kuitenkaan. Mutta lähetetään Taran kanssa kuitenkin paremman puutteessa iso "kiitos" tutuille ja tuntemattomille tahoille jotka itsekkyydellään tekivät vuodenvaihteesta jälleen oikein nautittavan kokemuksen. Ja kun miettii, ettei meidän tilanne ole lähellekään niin paha kuin joillakin muilla, niin oikeastaan me ollaan vielä hyvässä asemassa. Kaikesta huolimatta. Ja erityisen onnellinen olen siitä, että Momoon tämä kaikki ei edelleenkään vaikuta mitenkään :).   

Edit3 (2.1.2009): Päivitetään nyt vielä tähän perään siinä toivossa, ettei tarvitse enää tämän jälkeen kirjoittaa yhtään mitään koskien irmapettereitä ja paukutteluja. Eilen illalla mentiin noin yhdeksän aikoihin iltapissalle. Taraa ei olisi yhtään huvittanut, kun taustalla paukkui koko ajan (tosin onneksi paljon kauempana), mutta muutaman metrin kun kiskoin tyyppiä eteenpäin, alkoi matka kulkea reippaammin. Jonkin tovin ulkoiltuamme Tara rentoutui ihan täysin huomattuaan ettei lähellä pauku lainkaan. Koirapuistosta lähtiessämme loikki ihanan vallattomilla kenguruloikilla Momon rinnalle, yrittäen saada Momoa riekkumaan kanssaan. Ihan pienen hetken ehdin olla onnellinen, kunnes taivaalla välähti ja sitten ihan vieressä räjähti raketti. Joku hel**tin idari räjäytti sitten raketin meitä päin. En voinut itselleni mitään - suusta pääsi aika kovalla volyymillä ruma sana (sentään se jäi siihen yhteen, vaikka siinä vaiheessa olin räjähtää kiukusta) siihen suuntaan, josta oletin raketin lähteneen. Ilmeisesti se yksikin oli kuitenkin riittävä, sillä sen jälkeen ei enää mistään kuulunut piipahdustakaan. Piti keskittyä Taraan. Tara säntäili ihan hysteerisenä eteenpäin, sivuille, ihan minne vain jossa olisi turva... Itse jäi seisomaan paikoilleni ja komensin Taraa olemaan vetämättä ja lähdettiin liikkeelle vasta kun Tara käveli jalkani vieressä. Ja sitten purskahdin itkuun turhautumisesta ja v***tuksesta. Ehkä tuo oli vain hyvä, sillä koko matkan kotiin tytöt keskittyivät mammaan eivätkä ympäröivään maailmaan. Tänään oli sitten taas työpäivä, joten herättiin aikaisin lenkkeilemään ihan kunnon lenksu. Taran pää ei ollut hajonnut eilisestä - lähti ilman himmaamisia ulos ja oli aivan ihanan vallaton koko hiukan päälle tunnin kestäneen lenkin ajan. Roikkui remmissä, kieriskeli huurteisella nurmikolla, leikki keppien kanssa ja kinusi tekemistä. Että tuli hyvä mieli :). Momolla taasen oli tänään kantamispäivä. Nappasi meidän talon edustalta joltakin jääneen nahkahanskan ja kanniskeli sitä Kilon hiekkateille asti. Momohan ei yleensä kanniskele rauhassa mitään tällaisia löytöjuttuja/keppejä, vaan yrittää silputa kaiken löytämänsä. Momo myös kunnostautui esine-etsinnässä. Kilon koirapuiston kohdalla tuli oikein ylpeän näköisenä luokse, jotain suusaan. Ensin katsoin, että kyse oli vain pienestä kännykänkotelosta ja annoin tyypin pitää aarteensa. Muutaman kymennen metriä päästiin eteenpäin ennenkuin tajusin, että kotelo tuntui oudon painavalta ja kutsuin Momon takaisin. Ja niinhän siellä oli sisällä puhelin. Onneksi Momolla oli kanniskelupäivä, muuten olisi voinut olla entinen puhelin...