Uuh, taas on viikko hurahtanut ohi sellaista vauhtia, ettei ajan kulumista ole oikein edes huomannut. Aamuiset juoksulenkit ovat jääneet - pimeässä hapuilu ei vaan oikein innosta. Jos haluaisi edes vähäsen valohoitoa, pitäisi lähteä tosi myöhään liikkeelle, valoista kun näyttää tulevan vasta puoli kahdeksan jälkeen ja tietenkin koko ajan vain myöhempään.Ollaan sitten vain lompsuteltu tässä lähimaastoissa ja välillä vähäsen tokotettu mielen virkeänä pitämiseksi. Koska ainoa valaistu paikka näyttää olevan tuo lähiparkkis, mikä ei ole ruudun kannalta paras mahdollinen treenipaikka, niin ollaan tyydytty oikeastaan vain höpöhöpöttelemään kaikenlaista. Ja jos jotain positiivista, niin tytöt ovat vihdoin oppineet leikkimään koirapuistossa. Tähän asti tyttöjen puistoilu on keskittynyt haisteluun, mutta ilmeisesti ovat tällä viikolla tajunneet, että jos mielivät oikoa koipiaan muutenkin kuin fleksien tai remmien nokassa, niin puisto on ainoa mahdollisuus. Eivät siis ole onneksi joutuneet elämään ihan vailla leikkiä sentään :).

Leikkiä tai ei, Tara taitaa olla melkoisen loukkaantunut edelleen siitä, että mamma viettää päivänsä jossain muualla kuin prinsessojaan viihdyttäen. Mikäli Niko on kotona kun raahaudun illalla kotiin, Tara ei vaivaudu tulemaan tervehtimään, jos se on päässyt Nikon kainaloon sängylle tai sohvalle. Ehkä räikein mielenosoitus tapahtui viime viikolla kun olin kotimatkalta tyttöjä lepytelläkseni (jeps, Tara on mestari manipuloija :D) ostanut molemmille omat pehmolelut. Tara ei tullut tälläkään kertaa tervehtimään, vaan heilutteli vain iloisesti häntää sängyssä, Nikon kainalossa. Hiukan loukkaantuneena sanoin sitten Taralle, että jos ei huvita tulla tervehtimään, niin sitten Momo saa valita kassista lelun ensin ja mahdollisesti saa molemmat lelut. Mitä tekee Tara? Tara hyppää sängystä alas, suuntaa kauppakasseille, nostaa toisesta kassista molemmat lelut esille, tarkastelee niitä hetken ja ottaa sitten niistä isomman ja palaa takaisin sänkyyn Nikon kainaloon. Vaivautumatta edelleenkään esittämään minkäänlaista tervehdystä... No onneksi Tarankin bluffi sentään välillä rakoilee. Tarahan aloittaa yleensä aina nukkumisen mamman vieressä, mutta parina yönä viime viikolla Tara on halunnut olla vielä normaaliakin lähempänä. Yleensä Tara nukkuu selkä mammaan päin, mutta nyt Tara on halunnut olla nokakkain siten, että on pystynyt pitämään tiukasti kiinni etutassuillaan - ja nukahtanut sitten tällaiseen asentoon. Ihan kuin olisi halunnut varmistaa ettei mamma katoa mihinkään Taran nukkuessa (juu, en yhtään inhimillistä taas... ;).   

Tällä viikolla oli vähäsen useampana päivänä mahdollisuus pidempiin lenkkeihin, kun pidin perjantaina kotityöpäivän - perjantaina ja lauantaina ulkoiltiinkin oikein olan takaa urheilupuistossa ja vähäsen muuallakin. Jäljestämisestä ei hyvistä aikeista huolimatta oikein tullut mitään - perjantaina koko metsä oli täynnä suunnistajia ja lauantaina ilma oli sen verran kolea, etten halunnut pitää tyttöjä odottamassa. Muutenkin taitaa olla niin, että ilmat alkavat olemaan sen verran kalseita, että mahdolliset jäljet pitää taas jättää autoretkien varaan. Suunnistajien lisäksi perjantain rymyriemua latisti se, että Espoon kaupunki oli jossain välissä viikolla jyrännyt tyttöjen rymyryteikön matalaksi - jäljellä oli vain muutama hassu puu. Onneksi pohja on osittain sen verran suomaista, että se riittää innostamaan tytöt hippaamaan, mutta turvallinen näköeste on enää vain kaunis muisto. Ja tietty sitä jäi miettimään, että tarkoittaako tuo maiseman raiskaaminen samalla sitä, että suunniteltu hiihtoputki olisi jo nyt rakenteilla... Toivottavasti ei...

Noh, molempina päivinä tytöt saivat onneksi rymytä ihan kunnolla, lähtipä Momo pitkästä aikaa pupunkin perään (se sama jota ollaan säikytelty kotikuusensa alta useampaan kertaan - tällä kertaa Momo vihdoin hoksasi että Taran lisäksi hippaleikeissä oli mukana joku muukin). Taran sain yhdellä käskyllä jättämään jahdin, mutta Momo kadotti korvansa päästyään vauhtiin. Onneksi tuo ei tälläkään kertaa ollut puolta minuuttia kauempaa korvatonna, mutta tuollaisessa paikassa missä ihmisiä ja muuta liikettä on aika reippaasti, se puoli minuuttiakin on liikaa... Tokotettukin ollaan viikonlopun aikana joka päivä, lähinnä ruutua ja luoksetuloja. Molemmat molemmilla ihan jees. Tänään otettiin aamulla lisäksi tunnaria ja persiilleenhän se meni. Siis Tara tekee hienosti niin kauan, kun tunnari ei ole keskellä vieraita, heti kun vaikeutan treeniä niin että oma on keskellä Tara ei selvästi edes käytä nenäänsä. Kummallista. Ja tällä kertaa yritin sitten vaatimistekniikkaa, etten anna Taran väistää tilannetta paineistumalla. Tällä tavoin saatiin lopulta oikein hyvä loppuun, mutta kun ei me kumpikaan tykätä hommasta näin. Itselle tulee kamalan paha mieli kun Tara paineistuu ja yrittää mielistellä ja tällä kertaa jopa "pakeni" Momon viereen kun kutsuin sen tekemään "vielä yhden kerran". Kun sain Taran luokse, teki nätisti hommia, ja oli ihan onskuna onnistumisesta, mutta oli joka kerta liikkeen alussa haluttoman (ja paineistuneen) oloinen ihan kuin olisi halunnut sanoa, että "ei tehdä enää, kun pelkään että menee pieleen kuitenkin...". Ja haluttomuus näkyi vain ja ainoastaan tunnarissa, jos tehtiin jotain välissä, teki normaalin iloisesti ja vapautuneesti. Oikeasti tekisi mieli vain luovuttaa tuon tunnarin kanssa...  

Tunnarimasennus hävisi kuitenkin nopsaan (minulta, toivottavasti Taraltakin...) kun Momo pääsi tokotusten jälkeen piiitkästä aikaa Hemmon kanssa Talin lenkille. Kaverukset eivät ole nähneet moneen kuukauteen, mutta eipä aika ole vaikuttanut tyyppien väleihin tai leikeihin mitenkään. Alku oli vähäsen hankalaa, kun tuolla oli niin paljon porukkaa, mutta kun vihdoin pääsivät kunnolla revittelemään, niin meno oli ihan samanlaista kuin aiemmin - hyvin vauhdikasta ja rajua... Ai että oli kiva taas nähdä Momon pääsevän purkamaan tuota riehakkuuttaan ihan ilman rajoitteita - Hemmo on kyllä maailman paras kaveri Momolle <3.  

Ai niin, onhan Momo kohdannut viikonloppuna myös muita kaivattuja kavereitaan. Kaivoin nimittäin perjantaina vihdoin Momon "lapset" kaapista, mihin ne olivat joutuneet pahimpien valeraskausoireiden lievittämiseksi. Lapset pääsivät pois kaapista ihan vaivihkaa ja laitoin ne vielä varmuudeksi makkarin lelukoriin muiden lelujen alle. Meni ehkä vartti, kun makkarista alkoi kuulua rapinaa ja hetken päästä Momo tuli kovin onnellisen näköisenä apinavauva suussaan. Muutaman tunnin päästä myös elefantti oli kaivettu esiin ja hoivattu. Pari päivää Momo jaksoi apinaa kantaa hellästi mukanaan, mutta apinan "itku" ei onneksi sentään aiheuttanut enää kitinää (vaan normaalia reipasta rouskimista ;) kuten valeraskausaikana ja tänään apina on saanut jäädä olkkarin lelukoriin, johon sen siivotessani siirsin. Mutta taitaa Momossakin piillä jonkinlainen "äidinvaisto", kun vielä hormoniheilahteluiden jälkeenkin muisti vauvansa *inhimillistämishymiö*.