Toivottavasti tästä ei nyt muodostu traditiota, mutta uhmataan kohtaloa ja aloitetaan taas ötökkäkohtaamisilla. Tälläkertaa parrasvaloissa ovat ihanan ällöttävät ystävämme punkit. Ensin täytyy kyllä todeta, että yllättävän vähän tytöistä on tänä kesänä niitä löytynyt. Momosta olen nyppinyt alkukesästä yhden vielä kiinnittymättömän ja yhden korvalehden kärjestä. Näin elokuun alussa olisi tullut kaksi kuukautta täyteen edellisestä myrkytyksestä (yleensä laitan litkut niskaan kerran kuussa), ilman punkkihavaintoja. Ajattelin jo, että selvitään kesä loppuun ilman, että tarvitsisi enää kiusata Taraa moisilla myrkyillä, mutta ei päästy niin helpolla. Torstaina bongasin koosta päätellen juuri kiinnittyneen punkin Momon silmäluomesta ja irrottusoperaation jälkeen tytöt saivat samantien myrkyt niskaansa. Taralta en ole löytänyt tänä kesänä yhtään punkkia, ennenkuin tänään. Keskellä päätä oli jälleen koosta päätellen juuri kiinnittynyt punkki, johon oli (yökyök!) kiinnittynyt vielä pienempi punkki. En kyllä ihan heti keksi ällömpää näkyä... Tenttikirja hyljättiin aika äkkiä ja imuroitiin koko kämppä perusteellisesti - ja toivotaan että punkkikohtaamiset jäisivät (edes) tältä kesältä tähän...

Muuten ollaan lähinnä vain juoksenneltu ja ihan pikkiriikkisen treenattu.

Eilen päivällä läksin juoksulenkille ihan yksikseni. Hellettä oli varmaan lähemmäs 30, aurinko porotti täydellä teholla ja ilma oli seisova. Pakko oli kuitenkin päästä hölkyttelemään, kun edellisestä lenkistä oli kulunut taas melkein viikko. Jo alku oli tahmeaa ja ehkä kilometrin kohdalla jalat alkoivat painaa jo aika häiritsevästi. Kaikenlisäksi käsiä ja jalkoja pisteli oudosti. Mutta pakko oli jatkaa. Matka tuntui aivan autiomaavaellukselta, jossain vaiheessa alkoi jo pikkaisen huimaamaan ja pistely oli siirtynyt raajoista päähän ja niskaan. Mutta edelleen oli pakko jatkaa, eihän nyt keskenkään voinut lenkkiä jättää. Tavoitteeksi asetin, että pääsisin edes meidän pellon laitaan, mutta noin 20 metriä ennen tavoitetta ei vaan enää kyennyt. Ihan kamalaa. Matkaa hirvittävälle koettelemukselle tuli lähes tasan 4 kilsaa 25 minuutissa, lyhin lenkki pitkiin aikoihin, mutta tulipahan tehtyä ja seuraavaksi varmaan tulee mietittyä kahteen kertaan lähteäkö päivän pahimpana helleaikana juoksemaan... Vähäsen lohdutti, kun noin 10 minsaa kotiinpääsystäni alkoi ihan reipas ukonilma - varmasti silläkin oli osansa tahmeaan kulkuun.   

Dramaattisen perjantaipäivän kruunasi auton rattiin istuminen ensimmäistä kertaa varmaan yli kymmeneen vuoteen, kun kauppareissulla suunnattiin Nikon kanssa ekstempore Vermon isolle parkkikselle ja vaihdettiin paikkoja. Historiallisen tapauksen vaatimaa arvokkuutta lisäsi rankkasade ja taivaalla jyrisevä ukkonen. Olihan se ihan hirvittävän jännää, vaikka vauhti ei varmaan päässyt nousemaan missään vaiheessa yli 10 km/h, mutta pikkuhiljaa oma rohkeus kasvoi ja uskalsin pikkaisen painaa kaasuakin. Kukaties vaikka olisin uskaltautunut pistäytymään parkkiksen ulkopuolellakin, elleivät lähiön aivottomat amisteinit romuautoillaan olisi tulleet pilaamaan iloa. Olivat ensin vähän kauempana kaahailemassa ja liirailemassa sateen muodostamissa vesiputeissa, mutta jossain vaiheessa toinen ääliökuskeista päätti tulla kurvailemaan ihan meidän viereen, liiraten välillä alle metrin päässä meistä (ja parkkis on siis älyttömän iso ja vielä kaksiosainen, joten hyvin olisi mahtunut muuallakin kurvailemaan). Kun kuski vihdoin ja viimein jätti meidät rauhaan, ei huvittanut paljoa muuta kuin häipyä paikalta mahdollisimman pian (tai no olisi huvittanut vaikka mitä, mutta se on painokelvotonta tekstiä jopa tähän blogiin). Teineistä huolimatta ollaan nyt tyttöjen kanssa kuitenkin askeleen lähempänä itsenäistä elämää :D.

Tänään aamu valkeni ihanan harmaana ja huomattavasti koleampana kuin viime päivät. Ei muuta kuin juoksemaan! Pikkaisen tahmeasti jalat nousivat tänäänkin, paikoitellen kuitenkin ihan reippaasti, joten juostiin ihan kivan mittainen lenkki - hiukan vajaat 7,5 mäkistä kilometriä 48 minuuttiin. Tara oli alkumatkan nyreissään, mutta reipastui kun oltiin hetken aikaa jolkoteltu. Momon veto oli tällä kertaa todella laimeaa, itseasiassa niin laimeaa, että ihan loppulenkki juostiin rinnakkain kaikki kolme, mikä ei kyllä ole ihan tyypillistä Momoa... Pitää katsella.

Iltalenkin yhteydessä sitten pikkaisen treenattiinkin. Ensin tuossa takametsässä esineitä. Tällä kertaa päätin ottaa tositosi helpon. Oma rakas pallo, jonka viemistä Momo sai katsoa. Eka lähetys oli kuitenkin äärettömän huono - ei ottanut hajua lainkaan, vaan samoili toisessa reunassa ja oli sen näköinen, että tekee tarpeensa sinne minä hetkenä hyvänsä. Hain siis tyypin pois hortoilemasta ja jätin paikallemakuuseen katsomaan kun vein pallon uudestaan, nyt oikein kovasti vingutellen ja heitellen sitä samalla. Tällä kertaa Momo ei enää hortoillut :D. Palkaksi sai nakkia ja sen jälkeen heitin pallon lussuteltavaksi. Taisi olla onnistunut palkkaus - Momo vingutteli palloaan oikein antaumuksella samalla painautuen ihan liki. Sitten vielä yksi niin, että Momolla ei ollut ihan suoraa katsekontaktia pallon viemiseen. Lähtikin sitten eri suuntaan mihin lähetin, mutta sen jälkeen aukesi nenu ja pallo löytyi hetkessä. Ja mikä ihaninta - Momon iloinen ja innokas ilme tekemiseen oli palannut <3. Sama palkka ja hetken lussuteltuaan sai kanniskella pallonsa repulle, jossa tehtiin vaihtarit. Täytyy ottaa pian uudestaan, mutta tästä jäi ainakin tosi positiivinen fiilis.

Sitten koulun kentälle tokottamaan Taran kanssa ja ihan pikkaisen tottistelemaan Momon kanssa. Koska meillä oli Niko mukana, otettiin ensin kaukoja niin, että Niko seisoi ihan kiinni Tarassa. Ensin ottikin häiriötä vähäsen eikä meinannut nousta, mutta sen jälkeen kun sain ensimmäisen nousun aikaiseksi ei enää ollut moksiskaan, vaikka Niko teki mitä Taran takana. Lopulta ongelmaksi muodostui liiallinen innokkuus, jopa istumaan nousussa peppu nousi ilmaan... Saatiin kuitenkin lopulta tosi hyvä vaihto ja jätettiin siihen. Sitten tunnareita. Nyt ei ollut telinettä mukana, vaan tehtiin kasalla  - eli vieraat isossa sumpussa ja oma jonkin matkan päässä kasasta. Pari ensimmäistä yritystä yritti sännätä vain kasalle, mutta positiivista oli ettei ottanut pahemmin nokkiinsa, vaikka karjaisin hätääntyneenä kiellon melko lujaa. Toisto toistolta nenä alkoi toimimaan yhä paremmin ja paremmin ja lopulta saatiin useita toistoja niin, että oma oli ihan liki kasaa, jopa sen takana. Lopetettiin siihen, ja oltiin kovinkovin tyytyväisiä, eritoten kun alku oli niin masentavan huonoa. Sekin oli positiivista, ettei Tara enää ollut moksiskaan siitä, että joutuu istumaan nokka eri suuntaan kuin mammalla. Sitten yksi vauhtiluoksetulo - muutaman päivän takainen pysäytystreeni ei ollut hidastanut luoksetuloa kuin ihan vähäsen! Lopuksi ruutua... Ensimmäisellä meni ruutuun sisään sivukulmasta, koska bongasi ruudun vieressä roskan, jota ilmeisesti luuli alustaksi koska piti mennä tarkistamaan. Korjasi itse kun huomasi erehtyneensä, mutta meni siis väärästä aukosta sisään. Seuraavat olivat ihan jees. Sitten bongasi jostain syystä yhtäkkiä matkalla tyhjän pullon jota kohti suunnisti (ihan väärään suuntaan siis) ja paineistui kun kielsin. Seuraava otettiinkin tositosi läheltä ja se meni hyvin. Viimeinen sitten taas normi matkan päästä ja kun oli hyvä jätettiin siihen. Lisää ruututreeniä edelleen...

Vietiin vaivihkaa Taran kanssa Momolle pallo kentän laitaan samalla kun korjattiin ruutu- ja luoksetulomerkit pois. Momolle ensin yksi luoksetulo ja vähäsen perusasentoja (ollaan treenattu joka päivä ruokakupilla, eli 2xpv ja ehkä pikkiriikkisen on parantunut... tai sitten ei...), sitten eteenlähetys. Edisti seuraamisissa (pyörittiin pois) ja meni himppasen vinoon, korjasi itse takaisin linjalle kun bongasi pallon. Nyt olin sen verran reipas, että päätin korjata asian. Vein pallon takaisin ja otettiin vähäsen perusasentoja ja sitten uusi yritys. Edisti taas niin reippaasti, että pyöriskeltiin aikamme. Juuri kun seuraaminen alkoi sujua ilman edistämisiä, kentän poikki, ihan pallon edestä kirmasi sellainen vaahtosammuttimen kokoinen poika. Momo tietty korvat höröllä innostui aiheesta... Poika jäi kentän laidalle leikkitelineisiin keikkumaan ja seurautin Momoa jonkin aikaa samalla miettien uskallanko lähettää Momoa lainkaan pojan ollessa vahvana houkuttimena niinkin lähellä. Otin kuitenkin riskin ja se kannatti - Momo meni vauhdilla ja ihan suoraan pallolle <3. Takaisintullessa olisi varmaan halunnut käydä tervehtimässä poikaa, mutta tuli kuitenkin nätisti kutsusta luokse.