Puuh. Tänään ollaan kyllä touhuttu ihan urakalla.

Aamulla päätin ottaa pitkästä aikaa esteitä, joten lampsittiin Talin huipulle jo vähän ennen seiskaa. Momolle A:ta, metristä estettä ja eteenmeno. Taralle seuraamisen paikkaa ja hyppynoutoa matalimmalla vauvaesteellä.

Momon A:t olivat ihan loistavat! Näissä ei ole enää mitään huomautettavaa, menee innokkaasti yli molemmin puolin, eikä missään vaiheessa pyri kiertämään/näytä siltä että haluaisi kiertää. A:sta on tullut tosi nasta juttu! :D. Metrisen kanssa mentiin sitten metsään. Momo kompuroi toisella yrittämällä ihan kunnolla esteeseen, jäi takajalastaan esteeseen kiinni (vinkaisi pikkaisen kosketuksen yhteydessä, joten taisi sattuakin vähäsen, mutta ei sen jälkeen näyttänyt että sattuisi) niin että este meinasi kaatua päälle. Seuraavalla yrittämällä meinasikin sitten kiertää. Palattiin tokoesteen näköiselle esteelle, joka on aidattu joka puolelta. Siinäkin mittaa metri, mutta tämän kanssa ei mitään ongelmia. Yhtä innokkaasti meni edestakaisin kuin aina ennenkin. En kuitenkaan uskaltanut enää yrittää oikealla metrisellä, joten nyt sitten jännitetään hyppääkö Momo sen seuraavalla kerralla. Ihan oma vika jos ei hyppää, olisi voinut opettaa sen tekniikan ennen kuin lähti roiskimaan, onneksi ei käynyt pahemmin... Eteenmeno oli taas sitten ihan loistava. "Saattelin" Momoa vain hyvin lyhyen matkaa, mutta tosi nätisti se lähti suoraan eteenpäin!

Tara seuraamisenpaikat ovat edelleen vähäsen hakusessa. Selkeästi pikkuisella on vaikeuksia ymmärtää mitä siltä halutaan (kun on kuusi vuotta kelpuutettu ihan erilainen paikka). Kyllä se menee tosi nätisti oikealla paikalla, kun menee, mutta jotenkin hermostuu kun ei osaakaan ja alkaa tarjota "maanisesti" vähän kaikenlaisia paikkoja. Tuli ihan kunnolla sääli pientä, kun toinen yritti niin kovasti miellyttää, joten saa nähdä hennooko tällä tiellä jatkaa. Mitä sitten jos pisteitä ropiseekin vinosta asennosta, tärkeintä meille on aina ollut, että molemmilla on kivaa puuhastellessa. Tällä tavalla ei kummallakaan ole kohta enää kivaa (tai sitten taas inhimillistän Tara ihan urakalla ;). Hyppynoudoista Tara oli ihan innoissaan, jopa varasti ensimmäisellä kerralla (ennenkuulumatonta), mutta rauhoituttuaan teki tosi nätisti.

Pikkaisen saivat kirmailla vapaudessa ennenkuin lähdettiin lompsimaan Mäkkylän kautta urheilupuistoon jäljestämään ja rymyämään. Reittivalinta olisi ehkä voinut olla toinen (tosin silloin matka olisi pidentynyt ihan kamalasti jo valmiiksi ihan reippaanpituisesta lenkistä, eikä oltaisi silti selvitty ilman mopo kohtaamisia), sillä hermoromahdushan siitä tuli kapealla jalkakäytävällä mopoja ja pyöräilijöitä väistellen. Lopulta pidin Momoa kiinni sekä kuonopannasta että parrasta ja silti tuntui siltä, että se on vaarassa joutua muutaman metrin päässä kaahailevien autojen alle, mikäli mopo sattuu yllättämään. Argh.

Urheilupuistossa törmättiin tietenkin ensimmäisenä raivostuttavan rohkeaan pupuun, joka jäi oikein katsomaan, että tytöt varmasti huomaavat sen ennenkuin se lähti ilkikurisesti loikkimaan pusikkoon. Siitä huolimatta oli ihan pakko päästää tytöt hetkeksi vapauteen (ja kerätä samalla omat hermonriekaleet, mikään ei saa huonoa mieltä paremmin korjattua kuin tyttöjen temmeltämisen katsominen :). Sitten jäljentekoon. Jana noin 20 metriä, noin 10 metriä janan ja jäljen leikkauspisteestä lihapullan palanen. Keppejä neljä, yksi kulma ja kapean hiekkatien ylitys, muuten vain suoraa simppeliä jälkeä. Jälki vanheni sen verran, että tein Taralle esineruudun (noin 20*50 metriä) sukalla ja kankaanpalasella. Molemmat olivat takana ja nousivat ihan hurjan hienosti! Parasta ruudussa oli ehdottomasti kyllä Taran onnellinen poukkoilu - Tara saa tehdä ekana ja Tara osaa vielä tosi hyvin!11! Momolle piti tehdä esineruutu jäljen jälkeen, mutta kun kaikki ei sujunutkaan suunnitelmien mukaan, jäi Momon esineruutu tekemättä. 

Momon jäljenalku alkoi lupaavasti (tosin vaadin Momoa lähtemään janalle suoraan, kun yritti lähteä sinne viistosti ja tästä vähäsen meni epävarmaksi), mutta lihapullan löytymisen jälkeen alkoi pyöriminen ja hyöriminen ja välillä oltiin ihan hukassa jäljeltä. Ne muutamat lihapullan palaset, jotka olin kylvänyt jäljelle aiheuttivat aina pahempaa pyörimistä (ja samalla muistin miksi en niitä ole jäljellä käyttänytkään...). Kepit nousivat ihan jees, tosin selvästi alkui näkymään painetta (hermostunutta pureskelua ja haluttomuutta luovuttaa) niiden luovutuksen yhteydessä. Nokkakin oli välillä ihan reippaasti taas ylhäällä. Pienen hiekkatien yli meni yllättäen hienosti, mutta sen jälkeen oli taas hukassa. En tiedä olisikohan maastolla osuutta tämän päivän ongelmiin, jälki oli nimittäin aika korken varvun seassa.

Nooh, koska en halunnut jättää jäljestämistä näin ankeaan suoritukseen (etenkin, kun tuli hermostuttua pari kertaa Momoon, enkä halunnut jättää itselle tai etenkään Momolle taas epäreilua ja ikävää muistoa puuhastelusta), polkaisin toisen, paljon lyhyemmän jäljen. Ihan vain suoraa kolmelle kepillä. Jana oli noin 15 metriä. Vanheni sen verran, että polkaisin vielä yhden janaharjoituksen eli noin 15 metrin jana, keppi noin 20 metrin päässä. Eka jana meni hyvin, tällä kertaa annoin mennä vinoon ja siitä ilmeisesti sai itseluottamustakin sen verran, että jäljesti tosi nätisti ja tarkasti ekalle kepille. Seuraavan kepin kanssa oli sitten ongelmia, ei keskittynyt lainkaan vaan toi lopulta kepin vieressä olleen random tikun (varmaan aiempi jälki oli aiheuttanut taas pikkaisen painetta :(. Viimeinen onneksi nousi taas ihan nätisti ja jäljestikin sinne tarkasti ja reippaasti. Janaharjoituksessa tarkisti sitten takajäljen ensin (kiellosta kääntyi ympäri), mutta sen jälkeen meno oli tosi nättiä ja keppikin nousi hienosti. Eli hyvä mieli jäi lopulta päivän jäljistä, vaikkakin hiukan hukassa ollaan molemmat siitä, mitä me siellä jäljellä oikein tehdään.   

Taran kanssa käytiin vielä putsaamassa jäljet (ja Tara sai etsiä pari keppiä). Sen jälkeen olin sen verran uuvuksissa, että päästin tytöt vapaaksi ja istahdin kivelle murehtimaan (Harmittaa välillä tämä suunnitelmallinen treenaaminen kisoja varten, varsinkin kun tuntuu ettei ole yhtään valmis. Treenaaminen menee paniikkitreenaamiseksi, jonka tuloksena sitten vaatii koiralta liikaa/hermostuu itselleen ja koiralle, kun ei osaa korjata eteentulevia ongelmia ja tuntee olevansa epäreilu koiraa kohtaan sama mitä tekee. Ja samalla unohtuu se miksi me tykätään puuhastella - yhdessäolemisen ja tekemisen takia, ei kisojen eikä kenenkään muun takia. Sen vuoksi, että jo pelkkä yhdessätekemisen mahdollisuus saa tytöt pomppimaan tasajalkaa innosta, ei siihen ole ikinä tarvinnut kisoja ja muita kissanristiäisiä. Nyt jäin sitten märehtimään omaa osaamattomuuttani/epäreiluuttani Momon kanssa ja mietin miksi meidän pitäisi ylipäätään lähteä mihinkään kisoihin, kun ei olla vielä yhtään valmiita, ei Momo siitä ainakaan saa mitään ylimääräistä onnea...). Tyttöihin puuhastelu ei näyttänyt onneksi vaikuttaneen yhtään samalla tavalla, vaan ne saivat aikaiseksi ihan kunnonmittaiset formulakisat. Eikä sitä iloa katsoessa voinut oikein jatkaa murehtimista. Momokin taas omaan tapaansa vaistosi mamman pahanmielen ja kävi vähän väliä formularinkulansa lomassa tökkäämässä mammaa polvesta - mamman pieni päivänsäde <3.

Kotiin asti päästiin lopulta vasta neljä tuntia lähdön jälkeen, mutta jälleen positiivisella ja vähemmän itseruoskinta fiiliksellä. Ehkä me pystytään yhdistämään puuhasteluun kisaaminenkin ajatuksella, ettei aina tarvitse onnistua (eikä kukaan katso pahalla vaikka viedäänkin jonkun osaavamman paikka tupatentäyteen ängetyissä kokeissa, toivottavasti). Tosin positiivisesta mielialasta huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että keskeneräisen koiran vieminen kokeisiin on epäreilua koiraa kohtaan, mutta jos sitä vain päättäisi, että kyllä me osataan ihan riittävästi tai mennään vain maksettuihin harjoituksiin tai jotain...