Pitäisi vaan pitäytyä alkuperäisissä suunnitelmissa, aina. Olin päättänyt, että tällä viikolla ei enää tehdä oikeastaan mitään, kun ei niitä keskeneräisiä saada kuitenkaan kuntoon parissa päivässä ja hysteriaa hipova paniikkitreeni ei ole ikinä tehnyt hyvää. No, treenattiin sitten kuitenkin, ihan loppuun asti...

Eilen meni mönkään eteenmeno ja paikallamakuu (jep, uusien liikkeiden lisäksi kannattaa mennä sössimään myös ne vanhat varmasti toimivat jutut..). Paikallamakuulle ei voi enää mitään, mutta tänään oli pakko mennä korjaamaan sitä eteenmenoa Taliin ja samalla otettiin vähäsen hyppyjä.

Eteenmeno oli kuitenkin tositosi hieno (tosin maahanmenoahan me ei edelleenkään osata eteenmenon yhteydessä ;) ja muutenkin Momo tottisteli tosi kivassa vireessä. Muttamutta. Metrisen Momo sitten kiersi yllättäen kahdesti peräkkäin. Ei hajuakaan mistä se johtui, kun Momo vain juoksi suoraan esteen ohi, ihan kuin ei olisi edes nähnyt sitä. Kirkas aamuaurinko tuli suoraan esteen takaa, en tiedä johtuiko sitten siitä. En viitsinyt enää enempää edes yrittää, vaan siirryttiin toiselle metriselle, jonka kanssa ei sitten ollut ongelmia. Tosin kosketus oli tänään tosi paha molempiin suuntiin. A:lle Momo lähti innoissaan, mutta jäi hetkeksi killumaan nivusistaan sinne ylös menomatkalla. Tuli onneksi yhtä innoisaan takaisinkin, mutta selvästi Momo on jostain väsynyt (oltiin eilen ulkona ysistä kahteen, mutta ei sen pitänyt olla kovinkaan rankkaa kuitenkaan), kun ei innosta huolimatta voima riitä kapuamaan edes A:ta kunnolla ylös. Voi rähmä... Jotta treeni olisi ollut ihan "täydellinen", niin myös Tara otti ihan kunnolla kiinni vauvaesteeseen (jossa sellainen vanhanaikainen piikkiharja päällä), kun otettiin yksi hyppynouto sillä. Kaikenlisäksi juuri kun oltiin lähdössä, joku ääliö ilmaantui aidan taakse odottelemaan kärsimättömästi (kello oli siis jotain puoli kahdeksan, joten kenenkään "oikeita" treenejä ei tuolla siihen aikaan takuulla ollut). Sanaakaan ei saanut suustaan, mutta tuijotti tyttöjä herkeämättä pakatessani reppua. Tara tietty tykkäsi ihan hurjasti tällaisesta ja vetikin naista ohittaessamme ihan kunnon pultit. Toisaalta, voipi olla että Tara vaistosi mamman ärtymyksenkin, mutta jokatapauksessa kovin iloisella mielellä ei lampsittu takaisin kotiin. Pitäisi vaan uskoa sitä fiilistä, joka sanoo ettei kannattaisi enää treenata. Jos sitä olisi uskonut, olisi eilisen ja tämän päivän ankeat treenit vältetty.   

Mutta jotain positiivistakin meillä sentään on (yllättäen täysin paniikkitreeneihin liittymätöntä ;). Oltiin eilen rymistelemässä urheilupuiston metsässä ennen treenejä ja kun oli kohtuu lämmintä, tytöt pärskyttelivät tietty myös kuraojassa aikansa. Bongasin viereisessä mäessä pupujussin (onneksi se olin minä, joka bongasi ensin ja ehdin laittaa Momon kiinni ;) tyttöjen rantautuessa ojastaan. Kuten useimmilla Espoon pupulla näyttää olevan, myös tällä oli itsemurha-ajatuksia, sillä se loikki ihan reippaasti meitä kohti, vailla huolen häivää hyvinvoinnistaan. Momo innostui tietty ihan täysillä tällaisesta mahdollisuudesta pupupaistiin - huutoa, rempomista ja kiskomista pupuun päin (vihdoin pupukin säikähti ja lopetti etenemisensä). Kutsuin rauhallisesti Momon rinnalle ja Momo tapansa mukaan peruutti vauhdilla viereen (katsekontaktiahan ei voi missään nimessä menettää :D), mutta se mitä tapahtui seuraavaksi olikin tositosi outoa. Pyysin Momolta kontaktia odottaen, että saan sen vasta pienen pakotteen jälkeen kuten yleensä. Mutta Momopa otti tosi nätin kontaktin! Vielä yllättävämpää oli, että kun pupu liikahti (mikä sai Momon piippaamaan perään), Momo samalla kun aloitti piippaamisen, ottikin katsekontaktin mammaan! Tätä jatkettiin hyvä tovi, kunnes päätin kokeilla pupulle selän kääntämistä (jossa yleensä saa raahata Momoa perässä). Ja mehän jätettiin pupu selän taakse hienossa kontaktissa! Onneksi sattui olemaan taskut täynnä lihapullia, ei varmaan muuten olisi vahvistunut oikeanlainen käytön noinkin ihanasti. Tällaisista onnistumisista tulee ehdottomasti kaikista mukavin fiilis <3.

Samalla reissulla saatiin vielä lisätreeniä liikkuvien sietämisestä. Istuskeltiin nurmikolla paistattelemassa päivää, kun viereiselle tielle ilmestyi ilmeisesti moottoripyöräkorttia varten harjoitteleva pari. Ajeli juuri sopivan matkan päässä meistä (ei aiheuttanut vielä sitä pahinta intoa, mutta sai tytöt kuitenkin valppaiksi) edestakaisin hyvän aikaa. Siinä sitten istuskeltiin ja tuijotettiin mopoa ja jossain vaiheessa se alkoi tuntumaan niin tylsältä, että maltettiin hakea ihan itsenäisesti vähäsen kontaktia mammaankin. Tällaisia hallittuja harjoituksia kun saisi useampia niiden paniikkiväistelemisten sijaan, niin ongelma voisi olla varmaan paljon pienempi, ellei jopa olematon.