Lähdettiin aamulla koko poppoon voimin vähän ekstempore Halkolammelle jäljestämään. Matkalla satoi reippaasti vettä ja tuuli oli aivan järkyttävä. Tuulen puolesta ei siis mikään paras mahdollinen keli, mutta kun kerran mahdollisuus päästä metsään oli, niin olihan se käytettävä.

Tehtiin taas kaksi jälkeä, Niko polki yhden ja minä toisen. Toinen toiselle puolelle kapeaa metsäpolkua ja toinen toiselle. Maasto omalla puolellani oli todella kumpareista, Nikon puolella paljon tasaisempaa. Nikon jäljellä oli kaksi keppiä, omalla puolellani kolme. Molemmissa jäljissä viimeisen kepin alla oli sammalaan alle piilotettu pekonia ja lihapullaa sisältävä muovikippo. Tytöt odottivat tälläkin kertaa polkemisen ajan autossa.

Jälkien vanhenemista odotellessa lähdettiin juoksuttamaan tyttöjä metsään.Taraa tosin kiinnosti juoksemista enemmän metsästä löytyneet lumikinokset (joita meilläpäin ole ole vaikka suurennuslasilla etsisi) ja niissä antaumuksella kieriskely. Momo sentään juoksi yksinäänkin jonkin verran. Heikon riekkuinnon johdosta jäljet vanhenivat vajaat 30 minuuttia. Vähän ennen jäljen ajamista sade loppui ja aurinko alkoi paistamaan täydeltä terältä.

Ensin otettiin minun polkemani jälki. Jana meni ensiyrittämällä vähän plörinäksi, kun Momo sai hajun selän takana olevasta (selkeästi liian läheltä lähtevästä) Nikon polkemasta jäljestä. Otin Momon rauhoittumaan viereen ja odottelin nenän käymistä ja suun sulkeutumista. Suu ei missään vaiheessa sulkeutunut, mutta Momo piippasi kerran ja päättelin siitä Momon saaneen hajun jäljestä ja haluavan päästä ajamaan sitä. Niin olikin. Alku oli taas vauhdikas, mutta Momo ilmaisi hienosti ensimmäisen kepin. Toisen yli mentiin, kolmas olikin jo jäljen loppu. Momo ilmaisi purkin (jäi niille sijoilleen), mutta ei tuonut sen päällä olevaa keppiä tai osoittanut kiinnostusta siihen. Jokatapauksessa, ei voinut olla kuin tyytyväinen. Vaikka Momo välillä pyöri jäljellä, tällä kertaa osasin odottaakin sitä (tuli eilen luettu iltalukemiseksi tuulen vaikutuksesta metsässä työskentelyyn) ja annoin Momon ihan itse ratkaista ongelmansa. Eikä Momo kertaakaan kysynyt neuvoa! Omaan liinatyöskentelyyn pitää kyllä vielä kiinnittää ihan hirveästi huomiota (tästäkin tuli luettua useammastakin eri lähteestä :D).

Momo sai levähtää hetken ja sitten pääsi Nikon jäljelle. Jana oli vain vajaa viisi metriä ja ensimmäinen keppikin oli vähän päällä viiden metrin päässä siitä mistä lähetin Momon. Vähän jännitti mitä tuleman pitää, kun Momolla kuitenkin on alussa sitä vauhtia aika reippaasti. Momo kuitenkin selvitti sekä janan että ensimmäisen kepin kuin vettä vaan. Jäljestäminenkin oli mainiota (pyörimistäkään ei ollut, luultavasti koska maasto oli tasaista toisin kuin mamman polkemalla jäljellä, eikä tuuli siten päässyt pyörimään niin pahasti) - kulman meni niin tiukasti, että (kun ei ollut hajuakaan jäljellä sellaista olevan) piti kysyä takana tulevalta jälkimestarilta, että mennäänkö me nyt varmasti ihan oikein... Toinen keppi oli taas viimeinen ja sen alla oli kippo. Nyt Momo tarvitsi jarruttelua, että ilmaisi kepin, eikä kumpikaan meistä löytänyt kippoa ilman Nikon apua, sen verran hyvin se oli maahan piilotettu :D.

Hyvä mieli jäi kaikenkaikkiaan. Selvästi aiheesta lukeminen on auttanut älyttömästi (meillähän suurin ongelma jäljellä on alusta asti ollut ohjaaja..) jo senkin vuoksi, että nyt tajuaa edes jonkin verran mitä jäljellä tapahtuu ja miksi koira käyttäytyy miten käyttäytyy. Tämähän alkaa olemaan jo oikeasti tosi kivaa!