Kävin tekemässä Momolle pellonlaitaan (pelto on kynnetty tässä muutaman päivän sisään, joten sinne ei päästy) pelkän keppijäljen ja Taralle kaksiminuuttia vanhan makkarajäljen (ettei tule pahamieli :D). Tara meinasi taas häröillä jäljen alussa, mutta kerran kun kertoi ettei se nyt vaan käy, niin meni hienosti ja tarkasti (tarkasti ihan itsenäisesti molemmat askeleetkin). Kun saatiin näin Tara tyytyväiseksi oli Momon vuoro. Kuusi keppiä noin viiden metrin välein. No problemos, kaikki nousivat ja Momo oli täpinöissään. Ainoa joka pisti mietityttämään oli se, miten Momon saisi menemään maahan heti kepin nostettuaan, siis jäljensuuntaisesti. Nyt Momo ottaa kepin suuhun, kääntyy kohti ja jos ei pyytäisi maahan, varmaan tulisi luokse asti.

Jälkien jälkeen koukattiin metsän kautta takaisin kotiin (odottamaan, että Niko herää ja lähtee viemään meitä metsään) kun hiekkatieltä tulla töpsyttää ranskanpulla tms. Omistaja tietty jossain kaukana kulman takana. Taran (ja Momon ) rähinästä huolimatta piski tulee ihan iholle kiinni (oli ihan Momon nokassa kiinni) eikä lähde ennenkuin sen omistaja huitoo sen pois. Ja mitä ukko tekee sen jälkeen - mulkoilee sanaakaan sanomatta meitä niinkuin me oltaisiin tehty jotain väärin .

Meillä oli parin kuukauden mittainen hyvä kausi, kun saatiin olla ihan rauhassa, mut nyt noita kohtaamisia tuntuu tulevan harvasepäivä taas. Uskomattomin tapaus sattui viikko pari sitten, kun oltiin Momon ja Hemmon kanssa lenkillä. Vastaan tuli mies vapaana kulkevan dalmiksen kanssa, dalmis siirtyy samalle puolelle tietä kuin me ja vaan tömpsyttää kohti. Pyydän miestä ottamaan koiran kiinni (tai edes pois meidän tieltä) ja tyyppi vastaa, että "se tulee varmaan vain haistelemaan" . Luojan kiitos ei ollut Taraa mukana . Mutta oikeasti, ei tajua mistä näitä ihmisiä oikein sikiää?!

Niko heräsi pian sen jälkeen kun kotiudutiin, eikä ollut yön aikana muuttanut mieltään metsäretken suhteen, joten päästiin kohta taas matkaan. Päätin, että teen itse yhden jäljen (jossa 4 keppiä) ja Niko tekee toisen jäljen (jossa 4 keppiä). Vieraan polkema jälki siksi, että ongelmana on ollut se, etten ole luottanut Momoon eli olen ihan älyttömästi ohjaillut, jarrutellut, temponut pois jäljeltä ja ties mitä muuta jälkimotivaatiota kasvattavaa. Jälkien lisäksi tehtiin esineruutu (noin 50x20 metrin kokoinen metsäkaistale, jossa loivasti nouseva kallio keskellä). Sekä jäljet ja esineruutu poljettiin niin, että tytöt odottivat autossa - ensimmäistä kertaa (aiemmin tytöt ovat olleet aina johonkin puuhun sidottuna odottamassa = myös näkemässä mitä tuleman pitää).

Haettiin molemmat tytöt autosta ja otettiin ensin esineruutu.  Momo jälleen ensimmäisenä suoritusvuorossa, tavoitteena löytää yksi villalapanen takakulmasta. Lähetyksessä näki todella selvästi, kun Momo paikallisti esineen hajua - nenä tuhisi villiä vauhtia ja pää liikkui hitaasti hajujen mukana.  Momon tekniikka näytti pelaavan, sillä Momo porhalsi melkein suoraan esineelle, kumpareesta, risuista tai mistään muustakaan välittämättä. Hanska saapui kaikenlisäksi käteen asti. Ihan älyttömän upeata! Sitten Tara. Tara sai katsoa kun esine vietiin (nyt keskelle taakse) ja työskentelyinto olikin parempi kuin eilen. Pienen hetken haahuili takana esineen ympärillä, eikä määrätietoisuutta ja intoa ollut läheskään sitä mitä Momolla, mutta hyvä silti :).

Sitten Momo valjaisiin ja liinan päähän ja itse tehdylle jäljelle (HUOM! Tästä eteenpäin teksti sisältää sellaista materiaalia, ettei se sovellu kaikista herkimmille lukijoille). Jana noin 10 metriä - aivan upeaa työskentelyä! Lähti varmasti, löysi jäljen ja lähti epäröimättä oikeaan suuntaan (kalliota melko jyrkästi alaspäin - edelleen varma kuin mikä!). Ajattelin koko matkan Momon perässä (enkä edes yhtään ollut vielä ohjaillut tyttöä..) kuinka hyvää tauko onkaan tehnyt, Momo jäljesti niin uskomattoman nätisti ja varmasti. Sitten saavuttiin ensimmäisen kepin kohdalle (missä merkit siis olivat). Luulin Momon olevan kepillä, mutta ignooraavan sen. Puutuin peliin (nykäisin pois jäljeltä) ja Momo meni hämilleen. Kun saavun Momon luo, huomaan, ettei Momo ollut vielä ehtinyt kepin luo... No, ei muuta kuin jatketaan matkaa. Momo on selvästi ihan älyttömän paljon epävarmempi, jos tulee vaikeampi kohta kääntyy ympäri ja tulee luokse. Tästä taas mamma ei tykkää yhtään, vaan hermostuu ja patistaa takaisin hommiin, mistä Momo taas menee entistä enemmän hämilleen... Näin jatketaan - kaksi seuraavaa keppiä nousevat, mutta Momo ei selvästikään innostu kepeistä sen jälkeen kun käsken sen maahan (kepit tippuvat suusta ja jäävät lojumaan mihin sattuu, eikä niiden näyttäminen/kehuminen aiheuta reaktiota). Koko ajan meno on vain epävarmempaa ja vähän ennen viimeistä keppiä sellaisella höttöisellä/suomaisella kohdalla katson merkkien perusteella, että Momo on ihan hukassa jäljeltä ja revin sen kokonaan pois jäljeltä ja vien pois. Lähdetään Taran kanssa putsaamaan jälkeä ja sillä reissulla huomaan, että Momo olikin kokoajan jäljen päällä, vaikeasta maastosta huolimatta. Ne merkit, joita katsoin olivat jonkun vanhoja merkkejä. Jos muutenkin harmitti ihan vietävästi oma toiminta jäljellä, niin tuo oli ihan viimeinen pisara. Että jos en tällä jäljellä viimeistään onnistunut pilaamaan Momon jäljestysintoa, niin sitten en kyllä millään :(.

Onnistun kuitenkin kokoamaan itseni itseruoskinnan syövereistä, Tara kiinni puuhun ja Momon ja Nikon kanssa ajamaan Nikon polkemaa jälkeä. Momo on innoissaan lähdössä ajamaan, mutta jana menee ensi alkuun pepulleen. Momolla ei riitä itseluottamus etsiä jälkeä joka alkaa kukkulan päältä (samalla myös sähellän liinan kanssa niin, että se on kietoutunut useammankin puun ja pensaan ympäri - hyvä alku siis...). Siirrytään noin 5 metrin päähän, suoraan jäljen alle (alkaa siis kumpareen päältä) ja sitten Momo löytää jäljen ja lähtee hommiin. Annan reippaasti liinaa ja annan Momon vain mennä. Helppoa kun ei edes tiedä missä jälki menee. Momon meno reipastuu ja reipastuu. Kepit nousevat yksitellen ilman ongelmia. En viitsi käskeä Momoa maahan, vaan annan sen tuoda kepin luokse. Tämä näyttää innostavan Momoa entisestään. Kepistä pitää jo taistellakin mamman kanssa ennenkuin syödään palkka (maahanmennessä keppi ei kiinnosta maahanmenon jälkeen lainkaan, vain ruokapalkka kiinnostaa) ja jokaisen kepin jälkeen Momo näyttää paisuvan kuin ilmapallo ylpeydestä ja itseluottamuksesta. Mitä pidemmälle mennään, sen varmempaa ja innokkaampaa työskentely on - ihan loppuun asti. Luojan kiitos Momon pääkoppa on mitä se on - moni muu ei olisi varmasti kestänyt näin kamalaa ohjaajaa menettämättä intoaan kokonaan! Koko kotimatkan tuli kiiteltyä Nikoa vuolaasti päivän pelastamisesta ja samalla tuli tehtyä muutama päätös jäljestämisen suhteen.

Ensinnäkin en enää kovin helpolla aja itse polkemaani jälkeä, kun en kerran pysty olemaan sössimättä Momon työskentelyä, vaikka tiedän, että siitä on vain haittaa.

Toiseksi vaihdetaan keppien ilmaisu siihen, että Momo saa tuoda kepit luokse. Vaikka olisin kovasti halunnut ilmaisun maahan (olisi ohjaajan näkökulmasta niin paljon helpompi ja varmempi tapa), niin Momolle keppien tuominen on niin selvästi huomattavasti palkitsevampaa ja luonnollisempaa, että ei viitsi enää väkisin yrittää jotain muuta.