Momo lähti sitten viime sunnuntaina viiden aikoihin. Itku meinasi tulla pakattuani Momon Nooran autoon, vaikka tiesin, että Momo pääsi pikkuisen briardin taivaaseen - paljon kavereita ja tilaa temmeltää :). Tuntui vain, että Momo luuli mamman hyljänneen hänet, kun joutui yksin matkaan :(. Ja sitten tietenkin oma eroahdistus alkoi vaivaamaan...

Ensimmäinen ilta ja seuraava päivä oli ihan kamalia. Koti tuntui hirmu tyhjältä ilman Momoa - ihan kuin joku olisi vienyt naurun pois tilasta. Ensimmäisenä iltana en meinannut yhtään sopeutua Momottomaan elämään, kun Tarakaan ei halunnut täyttää Momon paikkaa sohvalla, vaan mökötti vaan omassa rauhassaan (luultavasti mökötti sekä Momon että Nikon häviämistä (Nikolla siis alkoi samaan aikaa useamman päivän työrupeama) - mamman vika tietty...).

Seuraavana aamuna oli tosi outoa, kun kukaan ei tullut häntää heiluttaen kertomaan kuinka ihanaa on kun mamma vihdoin heräsi (Tara nukkui omassa rauhassaan, eikä noteerannut mamman heräämistä millään tavalla ennenkuin oli uloslähdön aika). Kun annoin lenkin (mentiin vain lähimpään metsään heittämään keppiä, kun sitä ei ole pahemmin tullut harrastettua kun tytöt ovat yhdessä) jälkeen Taralle ruokaa, niin ei voinut olla huomaamatta, että Momo puuttuu - Momolle saa aina nauraa ruokaa annettaessa, kun se on niiin tohkeissaan tekemässä mitä sitten pitääkin ennen ruuan saamista. Momo asettautuu aina johonkin mamman viereen kotona ja Momo innostuu painimaan ihan koska vain, Taraa taas ei näkynyt ensimmäisenä iltana ja seuraavana päivänä kuin ruoka-aikoina. Momon poissaolo siis todella näkyi ja tuntui meidän elämässä.

Onneksi Tara kuitenkin alkoi iltapäivän jälkeen oleskelemaan lähempänä, joten olo alkoi helpottumaan. Onnistuttiin Taran kanssa myös tekemään juoksulenkki ilman Momoa - tosin aika paljon raskaampaa se oli ilman Momon vetoapua :D. Lenkin aikana keksin myös vihdoin yhden hyvän asian Momottomassa elämässä - meidät ohitti moottoripyöräletka, tie oli ihan pirun liukas ja välimatkaa mopoihin vähän, mutta selvisin tilanteesta pelkällä tiukalla istu käskyllä. Momon kanssa olisi ollut "pikkaisen" vaikeampaa :D.

Esimmäisinä päivinä Tara näytti kaipaavan / etsivän Momoa välillä. Aina lenkeiltä kotiintultaessa kävi huoneet läpi ja ulkona haisteli välillä muiden koirien lumeen jääneitä tassujen jälkiä tosi tarkasti. Oudointa oli ensimmäisen iltalenkin loppuvaiheessa, kun Tara merkkaili lyhyen välimatkan välein - nousi joka kerta vähän korkeampien luminokareiden päälle ja melkein nosti jalkaansa. Ihan kuin Tara olisi luullut Momon eksyneen ja merkkaamalla uskoi auttavansa Momoa löytämään takaisin kotiin (juu, en yhtään inhimillistä tyttöjä :D).

Seuraavat päivät menivätkin sitten jo omalla painollaan, kun tottui elämän helppouteen (ja vakavuuteen). Nooran ottamat kuvatkin helpottivat oloa huomattavasti - Momo näytti niin tyytyväiseltä oloonsa, että tuli melkein huono omatunto, kun kaipasi toista pian kotiin. Katsokaa vaikka itse:

 

Melkein kateeksi käy Momoa .

Lumien sulettua Momo pääsi Nooran kanssa myös jäljestämään. Kuulemma oli joka kerta joku osa-alue mennyt hyvin, mutta joku toinen taas ei niinkään ja ilmeisesti vähäsen oli vaikuttanut työskentelyyn myös se, että ohjaajana oli joku muu kuin mamma. No, nyt kun täälläkään ei ole enää lunta, niin voidaan jatkaa harjoituksia taas keskenämme. Nooralle jätti-iso kiitos, että jaksoi puuhastella Mompsin kanssa!

Tara lompsutteli lenkit vapaana ja näytti nauttivan olostaan - jos joutui remmiin, naama mytristyi samantien (tosin tätä nyt on ollut havaittavissa jo aiemminkin...) ihan kuin olisi loukkaantunut moisesta epäluottamuslauseesta. Aamuisin yleensä mentiin jonnekkin leikkimään keskenämme. Olin täysin unohtanut kuinka hauskaa Taran mielestä keppileikit ovat - nyt on sitten muistona mustelmia ja kolhuja kun en ehtinyt aina keppiä hamuavan/takaisin tarjoavan Taran alta pois ajoissa :D. Remmikin katkeaa kohta, kun ollaan riekuttu myös remmin kanssa ekstempore tokottamisten yhteydessä. Yhtenä aamuna haettiin vanhojen aikojen kunniaksi siskon cockeripoika Laku mukaan aamulenkille (Momo + Laku yhdistelmä on hiukan liikaa hermoille, joten ei olla Momon kanssa harrastettu yhteislenkkejä ilman siskoa...) - melkein intoutuivat vanhat kaverukset leikkimään keskenään :) ja sitten jatkettiin juoksutreenejä normaaliin tapaan. Tosin lenkkireitit olivat hiukan erilaisia, kun ilman Momoa ei tarvinnut vältellä reittejä, joissa kulkee mahdollisesti mopoja/pyöriä tms. Taran saa vielä kohtuu iisisti hanskaan, vaikka sekin innostuu mopoista ihan kiitettävästi... Samoin (ystävälliset ja ärinät uskovat) irtokoirat oli helpompi ohittaa pelkästään Taran kanssa, kun ei ollut Momoa intoilemassa potentiaalisista kavereista :). Yhteinen kiukkuinen rintama ja silleen :). 

Koettiin me valitettavasti Taran kanssa ikäviäkin juttuja ilman Momoa. Perjantai-iltana oltiin siskon ja Lakun kanssa tuossa lähipuistossa kun alkoi paukkumaan. Meidät oli juuri ohittanut kolme räkänokkaista pojankoltiaista, joten luultavasti olivat syyllisiä ääniin (jotka vain jatkuivat ja jatkuivat ja...). Tara joutui melkein samantien paniikkiin ja en tiedä mitä olisi tapahtunut, jos olisi ollut vapaana tai päässyt remmistä irti. Mikään ei ole niin kamalaa kuin katsoa voimattomana toisen paniikkia :(. Jos olisi ollut mahdollista jättää Tara johonkin, olisin käynyt nostelemassa kakarat yksitellen seinälle - että ottaa päästä, ettei sitä paukuttelua voi rajoittaa siihen uuteen vuoteen (eikä silloinkaan tarvitsisi jos se olisi musta kiinni...). Nyt vaan jatkettiin lenkkiä niin normaalisti kuin olosuhteisiin nähden oli mahdollista (ja yritettiin puhella iloisesti eikä kiroillen...) ja yritettiin näin saada Tara palautumaan...  

Muuten Tara näytti ottavan Momon paikan seuraneitinä - ei ihan niin lähellä oleillut kuin Momo yleensä, mutta reippaasti normaalia lähempänä kuitenkin. Muutenkin tuntui, että Tara oli tyytyväinen saamastaan huomiosta. Täytyy oikeasti muistaa Momon palattuakin yrittää huomioida Taraa aiempaa enemmän, kun se useimmiten helppona tyyppinä jääkin vähän Momon vaatiman huomion "jalkoihin".

Tänään Momo sitten vihdoin palasi kotiin. Jälleennäkeminen oli iloinen, vaikka jännitinkin sitä, että Tara ei halua enää suosiolla luopua ainoan koiran elämästään. Lähdettiin pikaiselle pissalenkille heti Mompsiksen kotiuduttua ja peppu peppua vasten ja toisiaan välillä nenänpäällä tökkien tytöt lenkin kulkivat. Eikä Taraa pelottanut eilisessä "paukku"puistossa enää ollenkaan, kun oli "sisko" mukana. Sitten ollaankin vain lötköilty, tytöt makaavat sohvalla mamman kainalossa, toinen toisessa ja toinen toisessa. Nyt ei taas puutu elämästä mitään .